Togean Islands-Palu-Makassar-KL

Kerrataanpa hieman tuota siirtymistämme Togeaneilta Paluun ja jätetään turha kaunistelu tuolle hameväelle. Veneellä siis lähdettiin Black Marlinista Wakain satamaan ja siellä vaihdoimme oikeaan laivaan. Nousu 20 metriseen puulaivaan tapahtui sen kyljessä olevasta neliömetrin aukosta joka oli kuitenkin metrin vesirajan yläpuolella. Black Marlinin veneeseen jääneet sukeltamaan suuntaavat kanssamatkustajat huusivat peräämme:"Are you sure you wanna do it?"

Sisäpuolella näky ja haju oli melkoinen. Tai no, näky niin pitkälle kuin näkyi, koska koko kerroshan oli täynnä tupakansavua. Mieleeni tuli lähinnä joku Indiana Jonesin seikkailuelokuva, ainoastaan lavereilla luikertelevat käärmeet puuttuivat. Kerros oli alle 180cm korkea ja lisää matkustajapaikkoja oli saatu rakentamalla "kerrossängyt" metrin korkeuteen lähes koko kerroksen alalle. Tällä menetelmällä yhdestä kerroksesta tuli ikäänkuin kaksi ja matkustajamäärä saatiin helposti tuplattua. Ei sillä että ihmis- tai tavaramäärää olisi edes yritetty rajoittaa. Laivan toinen kerros oli täsmälleen samanlainen, joskin siellä oli hieman helpompi hengittää koska siellä oli sentään avoimia ikkunoita. Tupakointia ei koko puukiulussa ollut tietenkään rajoitettu millään tavalla. Myöskään roskiksia en löytänyt ensimmäistäkään. Kaikki paska lentää paikallisten toimesta suoraan mereen. Siis ihan kaikki. Kukaan ei edes yritä peitellä jos heittää kassillisen eväspapereita muovimukeineen ja -pulloineen yli laidan. Jotenkin tuli äärettömän surullinen mieli tuosta sikailusta. Toisaalta voin jatkossa täysin hyvällä omallatunnolla ostaa 5-litraisen bensiiniauton. Suomalaiset eivät maailmaa pelasta, kyllä sen pelastaminen on aloitettava jostain ihan muualta!

Olimme jälleen kerran laivan paras nähtävyys, paikallisten mielestä. Koko "risteilyn" ajan olimme piiritettynä ja tuijotettuna. Tuijottaminen ei ole mitenkään epänormaalia täälläpäin. On täysin normaalia pysähtyä paikoilleen, tiputtaa leuka ja alahuuli täysin rennoksi sekä ryhtyä tuijottamaan. Kokeilimme Satun kanssa leuan ja huulen rentouttamista. On muuten älyttömän vaikeaa! Koittakaa vaikka itse! Olisin halunnut ottaa valokuvan suorituksesta, mutten kehdannut, koska se ei mielestäni ole kohteliasta. Näin jälkeenpäin mietittynä, olinpa hölmö!

Laivan saavuttua Ampanaan piti hommata kyyti vähintään Posoon tai jos onnistuisi, suoraan Paluun. Tämä onnistui yllättävän kivuttomasti; olimme sopineet kyydistä jo ennen kuin edes nousimme laivasta. Miljoonalla omalla autolla suoraan Paluun, arvioitu saapumisaika yöllä 0000-0400 ja kokonaiskesto 8-12 tuntia. Matka sujui rattoisasti kaiken maailman kinttupoluilla. Pososta soitin hotelliin ja varasin huoneen kolmeksi yöksi. Saavuimme hotellille 0230 aikoihin, mutta eihän siellä ollut kuin siivooja luutuamassa lattioita. Kuljettajamme tiesi kertoa että hotelli on kuulemma täynnä. Ahaa. Se siitä varauksesta. Onneksi lonely planet antaa kaikki kolme hotellivaihtoehtoa tähän kylään, eikun nokka kohti seuraavaa. Sama tilanne, full! Ja seuraavassa ja sitä seuraavassa ja sitä seuraavassa... Jollain pikkukujalla heräsi toivonkipinä majoituksesta, mutta sekin osoittautui fulliksi, kun respan setä tajusi minun olevan perheellinen ja näinollen jättäisin todennäköisesti pihamaalla pyörivien maailman vanhinta ammattia harjoittavien naisten palvelut käyttämättä. Lopulta kuitenkin joskus 0330 aikoihin tärppäsi ja saimme huoneen Palu Golden hotellista. Tämä on kuulemma Palun ensimmäinen hotelli joka on avattu joskus 1990 tietämissä , mutta omituista kyllä, Lonely Planet ei maininnut sanaakaan koko paikasta.

Palussa ei ole oikeastaan mitään muuta kuin lentokenttä jonka takia sinne kannattaa matkustaa. Toki jos pidät huomion keskipisteenä olemisesta, tämä on se oikea paikka juuri sinulle. Yhtenä päivänä olin huoneemme parvekkeella harrastamassa huonoa tapaani ja hotellin uima-altaassa oli reilut sata lasta ilmeisesti uimakoulussa. Yksi heistä huomasi minut ja ryhtyi heiluttamaan ja juoksemaan kohti sekä huusi:"Hello Mister!" ja tietenkin loput lapset tekivät saman perässä. Uimakoulu muuttui hetkessä täysin hallitsemattomaksi kaaokseksi. Tumppasin ja pakenin sisään...

Lento Palusta Makassariin oli tunnin myöhässä eikä perillä liioin ollut tilaamamme ilmainen kyytikään meitä vastassa. Taksilla sitten siis. 65 000 viiden minuutin matkasta oli hieman liikaa eikä respakaan sitä suostunut maksamaan vaikka niin vaadin. Sisäänkirjautumisen yhteydessä kirjattiin myös ylös poistumisaikamme, 0230 PM. Huoneemme vessassa odotti poikia ja Satua ilahduttanut yllätys; kaksi torakkaa! Sihaukset RAIDia ja niistä tuli vainaat kun eivät tajunneet mihinkään koloihinsakaan luikkia. Iltapalaksi einiinmaukasta Nasi Gorengia ja sitten maate. Puhelin soi 0230 ja meille ilmoitettiin automme odottavan. Jos nyt kuitenkin odotettaisiin vielä 12 tuntia...

Aamiaisella oli paahtoleipää, hiirenpaskannäköisiä suklaanonparelleja ja keltaistakin keltaisempaa voita. Päätin tyytyä pelkkään kahviin. Päätimme siirtyä kentälle suunniteltua aiemmin koska kukaan ei ollut syönyt mitään. 1200 auto kentälle ja KFC:lle. Sitten muutaman tunnin hengailu kentällä aikaa tappaen. AirAsian piti lähteä 1615, mutta sen kuulutettiin olevan 45min myöhässä. Samassa kun kuulutus päättyi, tuli odotusaulaan kärryllinen pahvirasioita. Evästä matkustajille ettei kukaan vaan hermostu lennon myöhästymisestä! Air Asia, neljästi maailman parhaaksi halpalentoyhtiöksi valittu, näytti jälleen kyntensä!!!

Kuala Lumpuriin saavuimme noin puolitoista tuntia myöhässä. No eipä sen väliä. Taksi alle, koska saavuimme LCC-terminaaliin emmekä KLIA:lle, ja nokka kohti tuttua ja turvallista Nomad SuCasa hotellia. Täällä kaikki toimi niinkuin oli tilattu. Kahden makuuhuoneen ja keittiön/olohuoneen huoneisto kahdeksannessa kerroksessa on aikamoista luksusta, mutta hinta on silti alle 80€ yöstä.

Shoppailumaratooni avattiin eilen Pavillionissa ja rahaa menikin ihan riittävästi. Löysin myös maailman hienoimman rannekellon, mutta en saanut ostaa sitä. Liekö reilun 5000€ hinta vaikuttanut luvan epäämiseen... Ehkä jollain toisella kertaa sitten. Pojat jaksoi hienosti koko päivän kun lupasimme mennä päivän päätteeksi lelukauppaan. Äkkiä voisi luulla että 7-kerroksisessa Idea Parkissa olisi yli 5 neliön lelupuoti, mutta ei. Tämä vessan kokoinen koppi oli ainoa koko keskuksessa. Onneksi sieltä kuitenkin löytyi pari sailaan siistiä pleidiä... :) Nähtiin myös Tero ja Kirsi, jotka ovat "hiukan" pidemmällä reissulla. Heidän tunnelmiaan voi seurata osoitteessa www.reissulla.blogspot.com. Oli kiva nähdä! Tänään onkin sitten taloudellisen tilanteen pakottamana pysytty tiiviisti hotellin uima-altaalla, mutta huomenna kuulemma voidaan käydä Suria-keskuksessa ihan varovasti kurkkaamassa ennenkuin hyppäämme yöjunaan kohti Johor Bahrun Legolandiä.

Malarialääke ja Palu

Meillähän ei ole poikien kanssa matkustettaessa ollut missään reissussa malarialääkkeitä. Nyt kuitenkin uskoimme varoituksia Togeanien malariauhasta ja päätimme ottaa lääkityksen käyttöön. Meillä kaikilla on ollut tässä matkan varrella monenlaisia pikkuvaivoja, jotka viimein osasimme yhdistää em. lääkkeeseen. Meidät on kohdannut myös tuoteselosteessakin tuntematon sivuoire -haju :-(. Meillä tuo ongelma esiistyy vain Henkalla. Mietittiin pitkään, miten kaveri voi jatkuvasta pesusta huolimatta haista niin järkyttävän pahalle.. Siis järkyttävän, järkyttävän pahalle. Mitä ilmeisemmin lääke tulee hien mukana ulos ja aiheuttaa hajun lisäksi tuhansia näppylöitä. Näppylöitä on meillä kaikilla, mutta Henkka on pelkkiä näppylöitä koko poika.

Ollaan useampana yönä herätty keskellä yötä, pilkkopimeässä kuuluvaan kiljuntaan. Vuorotellen jompi kumpi on kuumeessa tai näkee jotain kammottavaa unta. Nämä lienevät myös malarialääkkeen tekosia? Togeaneilla kun yöllä on tosiaan ihan pilkkopimeää ja siinä ei äkkiä löydäkään taskulamppua, saati hyttysverkon reunaa... Keskellä yötä myös vedensaanti on vaikeaa. Ollaan siis kaadettu pilkkopimeässä vessassa, taskulampun valossa, kauhalla vettä paljusta viilentääksemme kuumepotilaita. Melko ikimuistoisia öitä. Päivisin kuumeen viilentäminen onkin mukavaa hommaa, kun saa lillua meressä. Se on ainoa keino viilentyä, kun sisä- ja ulkolämpötila hipovat neljääkymppiä.

Nyt ollaankin sitten jouduttu jättämään Togeanien paratiisisaaret. Ollaan tällä hetkellä kaupungissa nimeltä Palu.Tänne pääseminen Togeaneilta olikin sitten vuorokauden mittainen projekti. Lähdettiin aamulla veneellä Togeaneilta, vaihdettiin laivaan seuraaviksi 5 tunniksi ja sitten vielä vuokrattiin auto kuljettajineen seuraaviksi 11 tunniksi. Tuon 11 tunnin aikana taitettiin noin 350 km matka. Maisemat oli siis melko kauniit ja teiden kunto hyvin haastava. Enpä olisi kotona uskonut, että täällä ei tosiaan ole edes kunnollista tietä kahden kaupungin välillä. Ajettiin pitkin ihan uskomattomia kinttupolkuja ja sillantekeleitä. Pojat sai olla vapaana takapenkillä ja niiden aika kului yllättävän hyvin. Arska oli taas vähän kuumeessa, joten uni tuli hänellä hyvin. Henkkakin nukkui ison osan matkasta, mutta oltiin kyllä kaikki melko väsyneitä, kun yöllä 03.00 kaaduttiin hotellimme sänkyyn.


Täällä kaupungissa olemmekin sitten todellinen nähtävyys. Hotellille olemme varmasti ainoat länsimaiset vieraat ikinä. Meitä kohdellaan kuin kuninkaallisia. Juuri rannalta tullessamme oli hotellinjohtaja odottamassa ovella ja varmistamassa, että meillä varmasti on kaikki hyvin.  Vieraanvaraisuus menee jo niin yli, että emme edes itse saa hakea banaaniterttua vastapäisestä kaupasta. Alkaa olla melko ahdistavaa, vaikka pelkkää hyvää tarkoittavatkin. Eilen lähdettiin ostamaan vettä ja päädyttiin hotellin kyyditsemänä ostoskeskukseen. No, sai sitä vettä sieltäkin -KFC ruoan kera :-).



Käytiin tänään tsekkaamassa Tanjung Karangin ranta, joka on noin 30 km päässä kaupungista (meillä oli tietenkin oma auto ja kuljettaja ja opas...). Alkuperäisenä suunnitelmana meillä oli viettää viikko siellä, mutta jumituttiinkin sitten Togeanien paratiisiin. Tämän päivän perusteella ratkaisumme oli oikea. Paikka oli toki kaunis, mutta ei edes verrattavissa aiemmin koettuun. Ranta oli melko likainen ja rannan tuntumassa ei ole juuri mitään. Saattaisi olla vaikeaa kuluttaa aikaansa siellä kovin pitkään. Me siis tyydyimme päivän pikavisiittiin ja saimme taarpeeksemme. Huomenna matka jatkuu kohti Makassaria ja sieltä taas seuraavana päivänä ihanaan Kuala Lumpuriin<3.

Pojilla alkaa olemaan koti-ikävä. Aaronia lainatakseni: "mulla on ikävä suomalaista ruokaa ja kaikkia ihmisiä, jotka mä tunnen". Henkalla on "sailaan ikävä" Mummia ja Vaaria.

Sukellusta Togeaneilla

Huippupaikka, kertakaikkiaan huippupaikka!!! Näkyvyyttä ihan älyttömästi ja nähtävääkin riittävästi eli runsaasti. Elämää ei veden alla ollut kuten Bunakenilla mutta tällaiselle amatöörille aivan riittävästi ja enemmänkin. Korallit olivat huippukunnossa, ainakin ne jotka näimme, ja sukellukset riittävävän haastavia kovien virtausten takia. Ja lähes jokainen sukellus oli enemmän tai vähemmän oma seikkailunsa...



Paikasta olisi järjestynyt lastenlikka sukellustemme ajaksi, mutta pojat olivat yhtä mieltä siitä että he eivät jää minkään ulkomaalaisen tätin kanssa. Varsinkin aavistuksen temperamenttinen Henkka ilmaisi mielipiteensä hyvinkin voimakkaasti. Mistä lie moisen ominaisuuden perinyt? Jouduimme siis sukeltamaan eri aikoihin ja tietenkin eri kohteissa. Keskus järjesti 2-5 sukellusta päivässä ja yksikin ilmoittautunut oli riittävästi. Satu avasi sukelluksensa Ilanin kanssa kaksin ja minä pari tuntia myöhemmin samaisen Ilanin ja muutaman muun sukeltajan kanssa. Sain parikseni ruotsalaisen Matsin ja koska olimme molemmat kokeneempia, saimme mennä kaksin edeltä käsin ja jatkaa virran mukana kumpaan suuntaan se vain veisi. Ilan tulisi perässä muiden kanssa. Ei muutakuin 16m pinnan alle, kierros kanjonin ympäri, pudottautuminen 30 metriin ja tunnustelemaan virran suuntaa. Ei jäänyt epäselväksi kumpaan suuntaan se vei... Seurasimme riuttaa 50 minuuttia ja nousimme pintaan. Kas! Olemmepas kaukana veneestä. Siis todella kaukana. Ei toivoakaan että veneestä näkisi missä olemme mutta onneksi tuoreella DM:llä on mukanaan turvamakkara. Vene kuitenkin pysyi paikallaan viitisen minuuttia ja sen jälkeen lähti vieläkin kauemmas poimimaan perässämme lähteneen ryhmän. Vasta tämän jälkeen oli meidän vuoromme. Virran suunta oli siis ollut toinen 18m tuntumassa. Hmmm!

Seuraavana päivänä oli minun vuoroni mennä kaksin oppaan kanssa. Jääkaapin kokoinen Lerry veti kuin mielipuoli vastavirtaan ja myötävirtaan. Ei paljoa ehtinyt maisemia katselemaan. No tämä kohnotus palkittiin n.45 min sukelluksen jälkeen komealla hailla. Kohellus loppui haihin ja ryhdyimme hiljalleen nousemaan kohti pintaa. Riuttaa ihaillessani tuntui kova tömähdys ja kuului pamaus. Mitä tämä nyt sitten on? Lerry tuli iholle ja kyseli olinko ok. Olin ok ja samalla tajusin kyseessä olevan laittoman dynamiittikalastuksen. Pinnalle päästyämme Lerry selosti suu vaahdossa kuinka hän halusi näyttää minulle hain ja samalla kirosi paikalliset kalastajat alimpaan helvettiin. Veneeseen päästyämme menimme riutan reunaan ankkuroidun tyhjän veneen viereen odottamaan syyllisiä. Voi sitä ripityksen määrää jonka herrat saivat. No lahjuksiksi he antoivat ämpärillisen kaloja. Hmmm!

Syväsukellus paikallisten tyttöjen kanssa oli myös vähintäänkin mielenkiintoinen. Suunnitelma oli mennä maksimissaan 40-45 metriin. Itse jäin lillumaan 40 tuntumaan vaikka tyttäret painoivat kuin kivet 45 metriin. Tai siis toinen painui ja toisella oli tasapainoituksen kanssa "hieman" ongelmia. Tyttären meno muistutti enemmänkin jojoa kuin sukeltajaa aivan koko sukelluksen ajan. 45 minuutin ja 10m paikkeilla ollessamme tasapainoitusongelmista kärsivä tyttö kertoi ilmaa olevan komeat 20 bar. Crispin ampui poijun pintaan ja deco-pullo tipahti poijun viereen hetkeä myöhemmin. Siitä sitten hengittelemään. Hmmm!

Viimeinen sukellukseni oli kohteessa nimeltä Gap joka on viisto riutta eikä perinteinen seinä. Virtaus oli todella mielenkiintoinen. Se suorastaan heitteli aivan joka suuntaan. 45min tuntumassa alkoi jälleen tapahtumaan. Jackie oli hukannut parinsa. Yksi sukeltaja siis kateissa! Minuutti pyörintää ja sitten pintaan. Turvapysähdyksen aikana vene ajoi suoraan päältämme ja täysillä tietenkin. Veneessä kadonnut Mats kertoi että oli ollut aamupäivällä syvemmällä sukelluksella ja nyt piti nousta ylemmäs, mutta virta vei voiton ja Mats ajautui irti syvemmälle jääneestä riutasta. Hmmm!

Jojo sukelsi myös satun kanssa ja silloin tytöltä putosi painovyö kesken reissun. Toisella sukelluksella DM kävi viemässä vähempi-ilmaisen yksilön pintaan ja käski Satua ja saksalaishomppeleita odottamaan syvemmällä. Satuhan teki työtä käskettyä mutta pojat jatkoivat matkaa. Eikun perään noutamaan poikia ja tuomaan ne takaisin samaan paikkaan jossa DM pyörikin etsimässä heitä. Hmmm!

Kävimme myös Una Una tulivuoren rannoilla sukeltamassa. Venekyyti kohteeseen kesti tunnin ja pojatkin oli mukana. Oli kuulemma sairaan hauskaa kun vesi lensi ja rynkytys oli aikamoista. Aaron tuumasikin ettei vaari aja koskaan veneellä näin hyvin! :) Jälleen jouduimme sukeltamaan eri aikaan kun pojat eivät edelleenkään halunneet jäädä setien kanssa kannelle. Toinen pidemmälle suuntautunut retki oli B-24 pommikoneen hylky 20 metrin syvyydessä. Tällä kertaa onnistuimme lahjomaan pojat jäämään kannelle ja pääsimme edes kerran kahdestaan pinnan alle. Kekseillä ja karkilla on ihmeellinen voima 2- ja 6-vuotiaisiin. Ohjeistimme pojat olemaan kiltisti ja syömään keksejä minkä jaksavat ja sen jälkeen voisi vaikka koittaa ruokkia kaloja keksien murusilla. Hylky makaa 20 metrin syvyydessä suojaisassa poukamassa lähellä rantaa ja siksipä näkyvyys onkin melko huono (2-8m), mutta kohde on hieno ja koneessa on monenlaista nähtävää kymmenistä skorpionikaloista konekivääreihin. Hylyltä poispäin sukeltaessamme näin pohjassa kokonaisia TUC-keksejä. Maski täyttyi vedestä...:)



Lähistöltä löytyy myös meduusajärvi, jonne tietenkin menimme tutustumaan. Oli melkoisen jännää hommaa uida meduusojen keskellä vaikka tiesi ettei ne polta. Mutta jos ne kuitenkin... Siellähän me lilluimme koko perhe suolaisessa "järvessä" punaisten meduusoiden keskellä. Aaron ilman kellukkeita, Henkka Salama McQueen-pelastusrenkaassa ja iskä omassa pelastusrenkaassaan, äidistä en sano mitään ettei tule ympäri korvia...:) Aaronia pelotti aluksi hillittömästi, mutta pelko karisi aika pian ja poishan ei sieltä olisi vielä tunninkaan jälkeen saanut lähteä. Henkka oli aivan kauhuissaan kun meduusat tuli iholle ja niinpä pikku viilipytty pyysikin päästä pois aika pian. Paluumatkalla poikkesimme vielä mittailemassa tiluksia vielä toistaiseksi autiolla hiekkarannan pätkällä...



Edellä mainituista kommelluksista huolimatta nostan tämän parhaaksi sukelluskohteekseni jossa olen koskaan käynyt. Kaikki nuo kommellukset ovat kuitenkin yksilöiden omia hölmöilyjä. Toki paikalliset oppaat voisivat brieffissään kerrata virtasukellusten niksit. Eikä Breakfast With Rice And Fish-, Brittish Women Really Are Funky- tai suomalaisittain Tarkka Pari Sukeltaa Ilman Ongelmia-lorun läpikäynti olisi ollenkaan pahitteeksi.

Myös pelkästään lomakohteena tämä sujahtaa epäilyksettä suoraan listaykköseksi. Paikka on vain yksinkertaisesti niin kaunis, rauhallinen, viihtyisä, lämmin, tunnelmallinen, siisti jne. Bungalowissamme vierailleet eläimet eivät laske arvostusta tippaakaan. Jos ei voi sietää rapuja, bambuverhossa asuvaa torakkaa tai ikkunasta keskellä yötä sisään hyppäävää koiraa, on parempi mennä toisaalle. Vaikkapa Nokialle Edeniin. Ruoka oli hyvää ja maukasta, vaikkakin hiukan yksipuolista. Riisiä ja kalaa, mutta joka päivä kala oli eri tavalla valmistettua ja eri tavalla maustettua. Jos oli chilillä maustetun kalan vuoro, oli pojille tarjolla oma chilitön vaihtoehto. Ranta oli puhdas ja se puhdistettiin joka aamu nousuveden tuomista roskista. Roskat kerättiin oikeasti pois eikä niitä vain lakaistu takaisin mereen muiden riesaksi.

Tänne on pakko päästä uudelleen!!!

Togeanien arkea

Saavuttiin siis tänne aamulla kymmenen nurkilla ja vastaanotto oli erinomainen. Talon kaikki neljä koiraa olivat myös meitä vastassa. Ricky, Scuba, Dive ja Suunto. :) Ensimmäiseksi meiltä tiedusteltiin nälän tilaa ja olimme tietenkin nälkäisiä kun edellisen yön risteilyllä ei ollut kioskissa oikeastaan muuta kuin keksejä ja vettä. Bungalowimme on mallia DeLuxe. Standardin ja DeLuxen eroista en tiedä muuta kuin että tämä maksaa 20€ nurkilla/yö ja halvempi olisi ollut 15€ tietämissä. Hintaan kuuluu tietenkin kolme ateriaa ja teetä ja kahvia jos jakopisteessä sattuu olemaan kuumaa vettä tai vettä ylipäätään. Maisema mökin terassilta on mitä mainioin ja puhtaaseen hiekkarantaan on matkaa kokonaiset viisi metriä. Itse bungalowi on siisti, wc on siisti ja vuodevaatteet ovat puhtaat. Sängyn päällä on moskiittoverkko ja pojat saivat lattialle omat patjat eikä heistä muutenkaan veloiteta mitään. Asiallista! Moskiittoverkkoa talo ei pojille kuitenkaan tarjonnut, mutta onneksi rinkan syövereistä löytyy sellaisia oikein kaksin kappalein. Malarian kun pitäisi näillä nurkilla olevan oikein isompikin riesa.

Kaikki on siis mallillaan, mutta ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Vesi, tuo elämän eliksiiri, on täällä melkoisen kortilla. Ruokailujen yhteydessä tarjottava juomavesi on ymmärtääkseni keitettyä sadevettä tai "raanavettä". Keittoastiana on muutamana päivänä toiminut sama kattila jossa on hetkeä aiemmin käsitelty kaloja... Hyi helevetti kuinka pahaa voi olla 30-40 asteinen kalan makuinen vesi!!! No eipä auta itku markkinoilla. Pullovesi oli päässyt baarista loppumaan ja hirveä jano päällä niin minkäs teet? No ostat baarista viimeiset spritet tietenkin ja annat ne pojille iltajuomaksi. Sopivasti sokeroitu limukka upposi herroihin kuin kuuma veitsi voihin ja nukkumatti tuli yllättävänkin nopeasti. Luojan kiitos niillä oli spriteä eikä cokista. No, takaisin veteen. Tuo "raanavesi" siis on sadevettä ja Wakaista veneellä ajettua vettä. Melko työlästä hommaa siis tuo makean veden jakelu. Siksipä sen käyttöä on rajoitettu siten että sitä on tarjolla aamuisin klo 8-10 ja iltaisin 17-19. Noihin aikoihin olisi siis hyvä olla kotona jos mielii makeaan suihkuun(kylmään) tai haluaa täyttää huljutus-saavin. Tämä ei avautunut meille vielä ensimmäisenä päivänä ja siksipä poikkien hiekkaämpäri olikin usein matkalla merestä bungaloviin ja takaisin.

Toisena hyvinkin vähäisenä miinuuksena mainittakoon että sähköä on tarjolla vain 17-23 välisenä aikana. Yhdentoista jälkeen siis koittaa pimeys, mutta onneksi on lamppuja matkassa. Pojille illan kohokohta on kun saa ottaa taskarit kouraan ja lähteä tutkimaan rapuja rantakivikosta. Taskarimiehet myös nukkuvat lamput kourassa ihan vaan varmuuden vuoksi jos alkaa pelottamaan. Viime yönä Henkka heräsikin ja alkoi kauhea kiljunta huoneen lattialta. Taskari ei ollut edes syttynyt, mutta ilmeisesti hämäränäkö on juniorilla sen verran erinomainen että erotti hyttysverkkoa kiipeävän reilun 10 senttisen ravun riittävän selkeästi. Iskä vanhana ravustajana sitten ravisteli ravun ämpäriin ja vei sen takaisin mereen. Samassa rytäkässä Henkan ollessa äidin sylissä rauhoittumassa, tuntui herra hieman kuumalta. Vaivaiset 39,6 lämpöä. Kirottua! Ei muuta kuin nappia naamariin ja takaisin höyhensaarille. Saapas nähdä mitä tästä seuraa...

Siirtyminen Togeaneille

Tuli siis aika heittää hyvästit Bunakenille ja siirtyä poimunopeudella n.400km:n päähän Togeanien saarille ja siellä tarkemmin Kadidiri saarelle Black Marlin keskukseen. Matka alkoi tiistaina aamulla kello 9 Two Fishin järjestämällä vene/taksi yhdistelmällä kohti lentokenttää. Manadosta pääsee toki autollakin Gorontaloon, mutta 250km:n matka ottaa "vaivaiset" 10 tuntia. 10 tuntia tulikuumassa autossa kiukkuisten apinoiden, eiku, ihanien poikien kanssa kuulosti siis vähemmän houkuttelevalta. Kentällä olimme kerrankin ajoissa n.11 aikaan ja lentomme lähtisi vasta 15:30. Kentällä oli KFC. Täytyykö kertoa enemmän... Parin viikon riisi- ja kalakuurin jälkeen olisi luullut hampurilaishimon olevan melko korkealla, mutta ei. Minun ei tehnyt mieli mennä sinne vaan olisin mieluummin liittynyt paikallisten seuraan muovituoleille nauttimaan Nasi Gorengia. Hävisin kuitenkin äänestyksen murskaluvuin 1-3. No olihan se ihan ok! Lento lähti 20 minuuttia etuajassa ja olin hieman pettynyt kun Wings Air oli uusinut kalustoaan enkä päässyt DASH-8:n vaan perus ATR:n kyytiin. Petturit!!! Hintaa tälle 40min pyrähdykselle tuli neljältä hengeltä 120€, varsin kohtuullista siis.

Perillä Gorontalossa otimme mini vanin jonne ahtautui kaksi lasta, kaksi naista ja neljä miestä. Satu pääsi poikien kanssa etupenkille ja minä peräluukkuun sikaosastolle. Matka kentältä satamaan veisi tunnin; olihan sillä pituuttakin kuitenkin yli 30km! Tuo tunti venähti kuitenkin lähes kahdeksi, koska täytyihän kaikki matkustajat toimittaa kotiovelle saakka. Jokaisen kodin pihassa myös pojat piti saada ulos autosta jotta heistä saataisiin valokuvia perhealbumiin. Kas kun ei teelle pyydetty jäämään. Ja sama salamavalojen läiske jatkui satamassa. Täällä ei ilmeisesti ole liiemmin liikkunut valkonaamojen lapsia kun oikeasti kaikki halusivat käydä poikien iholle. Ja kyllä pojat tykkäsi... :)


Lautta Gorontalosta Togeaneille kestäisi koko yön. Otimme oikein bisnis-luokan paikat, joka tarkoitti aivan helvetin kylmää ilmastointia ja keinonahkaisia penkkejä joista sai selkänojan oikein makuu-asentoon. Lauttaliput maksoi yhteensä reilun kympin. 12 tuntia lähtemisemme jälkeen olimme siis noin puolimatkassa ja pojat tajuttomina nahkatuoleissa. Nuo tuolit ovat varmasti itsensä Saatanan suunnittelemia. Niillä on mahdoton istua saati nukkua! Keinonahka hiostaa hanuria aivan älyttömästi vaikka huoneessa on 18 astetta lämmintä. Oli pakko käydä välillä ulkona lämmittelemässä. No poikia tuo ei haitannut, eikä oikein Satuakaan, mutta itse en juuri yöllä nukkunut.

 

 

Aamulla 9 aikaan saavuimme Togeanien saarille Wakain satamaan. Ulostautuminen ei ollut ihan yksinkertaista koska se tapahtuu autokannelta keulaportin kautta ja suurin osa matkustajista aikoi jatkaa matkaansa Ampanaan asti. Nämä jatkajat olivat sitten pinonneet styrox laatikkonsa portaiden alapäähän, tietenkin! Minnepä muuallekaan ne kuuluisivat kuin kulkuväylälle. Ensimmäisen tornin kaadettuani ihmiset ymmärsivät että tuo saattaa haluta ulos. Eikun huvikseni tässä seison rinkka selässä, toinen oikeassa kädessäni ja kaatelen teidän laatikkopinoja... Puupäät!!! No ulos päästiin kuitenkin ja Crispin oli kuin olikin odottamassa meitä veneellään. Vielä 15min pikkuveneessä ja olisimme siirtyneet 400km vaivaisessa 26 tunnissa.

Sukellusta Bunakenilla

Niinhän siinä sitten kävi että valmistuin viimeinkin Divemasteriksi. Jiihaa!!! Aika hienoa! Seuraavaksi sitten Instructor, kai...


Sukellukset Bunakenin ympäristössä on kyllä hienoja. Vedenalainen maailma ei kuitenkaan aivan vastannut odotuksia jotka olin luonut Discovery Channelin dokumenttien pohjalta. Saattaa olla että öiset sateet valuttivat saarelta mereen sen verran "sakkaa" että näkyvyys ei ollut paras mahdollinen. Elämää pinnan alla kuitenkin oli enemmän kuin tarpeeksi,kuten myös muita sukeltajia. Muiden sukeltajien, kuten myös itseni myötä riutat ja eliöstö varmasti kärsivät ja ehkä tuo seutu on jo parhaat päivänsä nähnyt. Itse kuitenkin pyrin sukeltamaan mahdollisimman varovasti korallien tuntumassa. Kuitenkin lähes 75%:lla sukeltajista oli matkassaan pointteri (30 senttinen metallitikku) jolla he saivat roikuttua paikallaan voimakkaassa virrassa ottamalla sillä tukea riutasta. Pointerilla on myös kätevä sohia ja tökkiä mereneläviä esiin koloistaan. Ehkä tuota kepakkoa ei ole tuohon tarkoitettu... Huvittavin ja samalla säälittävin pointterin käyttäjä oli ruotsalainen 9v Didrik. Iskä oli ostanut pojalle koko sarjan varusteita ja laittanut hänet bubblemaker ohjelmaan. Reguissa, liivissä, märkkärissä, tietokoneessa ja pointterissa roikkui kaikissa hintalappu kun niitä ryhdyttiin kasaamaan. Saimme kuitenkin ylipuhuttua pojan ja hän suostui jättämään tikun veneeseen. Tietokoneeseen emme puuttuneet, sillä kyllähän se on hyvä olla ranteessa parin metrin syvyydessä... :)

Entäpä Living Colours sitten? Täysin yliarvostettu keskus. Kuten jo aiemmin mainostin, ilman Alia olisin valinnut toisen keskuksen. En oikeastaan koskaan ennen ole tuntenut oloani niin epätervetulleeksi kuin tuossa paikassa. Ja sama tunne joka aamu! Enpä tiedä sitten mistä ovat vuoden TripAdvisor palkinnon saaneet. Kaikessa toiminnassa keskityttiin ainoastaan rahaan. Toki sitä vartenhan he sitä tekevätkin, mutta kyllä asiakaspalveluunkin olisi syytä hieman panostaa. Esimerkkinä mainittakoon laskun maksu. Viimeisen sukellukseni jälkeen ajattelin maksaa laskuni pois nettipankin kautta jonka Mia oli kertonut olevan mahdollista. Noh, saavuimme rantaan puoli viiden tietämissä ja Ali soitti heti Mialle ja hän lupasikin tulla 18:00-18:30. Oli kuulemma joku juttu kesken ravintolassa sadan metrin päässä. Lupasin odottaa. No tulihan hän 18:25 ja laskukin oli kirjoitettuna kassakaapissa. Siitä sitten iPadi tulille ja pankkiin. "Onks sulla meen tilitiedot?" kuului kysymys. No eipä ole ei. Kaipa sun olisi ne annettava niin sitten olisi. No ne piti sitten kaivaa jostain sähköpostista salamannopealla nettiyhteydellä. Hieman hämmästyttävää! Sotilaspedagokiikassa käytetään syväjohtamisen neljää kulmakiveä jotka soveltuvat mielestäni erinomaisesti myös liike-elämään. Asiakkaan näkökulmasta katsottuna yksikään ei toteutunut. No sain laskun kuitenkin maksettua ja sitten juoksujalkaa omaan hotelliin 10min päähän. Olihan kello jo 18:50 ja päivällinen olisi katettu 19:00 ja valmistujaiseni 20:30 Two Fishin baarissa. Ali leipoi juhliin leipää ja teki valkosipulivoita. Oli muuten huippuhyvää! Jälleen kerran ylistyslaulu Alille!

Tuo majatalomme oli siis paikka nimeltään Two Fish. Hieno paikka ja kaikki toimi. Henkilökuntakin oli ystävällistä ja palvelualtista. Satu siis sukelsi Two Fishin kanssa koska hän teki sen, jota minäkin harkitsin, eli vaihtoi keskusta. Two Fishillä kulmakivet olivat erinomaisesti hanskassa. Pieniä asioita, kuten DM:n päivittäinen tapaamisaika 16:00 jolloin voi keskustella päivän sukelluksista ja tulevista sukelluksista sekä leimauttaa lokikirjan, laskun sorvaaminen asiakkaalle edullisemmaksi jne.

Melko karua tekstiä, mutta viikko Bunakenilta poistumisen jälkeenkin olen edelleen samaa mieltä. Sukellukset ovat kuitenkin kertakaikkisen upeita edelleen eli suosittelen kohdetta ehdottomasti! Keskusta valitessanne miettikää nyt vielä haluatteko oikeasti Living Coloursiin vai olisiko kuitenkin joku muu parempi...

Bunakenin arkea ja Indonesialainen sairaala

Täällä ollaan edelleen, Bunakenin saarella. Alkuperäinen suunnitelmamme asua Lorenson cottagessa koko kaksi viikkoa kariutui rantaan ja ennenkaikkea uimiseen. Olimme luvanneet pojille, että reissussa saa uida joka päivä ja niin paljon kuin jaksaa. Kävi kuitenkin ilmi, että Lorenson rannassa kasvaa mangrovepuita ja nousu-laskuvesi vaikuttaa paikkaan niin, että välillä rannassa ei ole vettä laisinkaan, näkyvissä on vain pelkkiä mangroven juuria. Nousuvesi taas toi tullessaan vettä ja ROSKIA. Oli ällöttavää antaa poikien iltaisin lillua vanhojen kenkien ja muovipussien seassa:-(.


Päätimme siis vaihtaa mökkiä. Nykyinen asemapaikkamme on Two Fish niminen sukellusresortti, jossa on iiiiso uima-allas. Muutenkin paikka on huomattavasti parempi, Lorensolla kun tuppasi avonaisista ikkunoista kissoja sisään niin, että poikien hyttysverkon reunoilla nukkui joka aamu kaksi kattia. Yääk. Paikassa oli vielä avonainen kattorakennelma, joten kissoja taiteili yläpuolellamme muutenkin... Täällä majoitukseen kuuluu aina 3 ruokailua päivässä ja tottapuhuen alkoi kyllästyttää myös samoina toistuvat ruoat. Jopa pojat ilmoittivat jo kolmannen aamun jälkeen, etteivät
 haluaisi aamupalaksi pannukakkua. Tähän majoitukseen kuuluu myös sukelluspaketti minulle, mutta katsotaan nyt pääsenkö sukeltamaan, kun korva vaivaa kovasti.

Kävin eilen paikallisessa sairaalassa. Tunti ensin veneellä ja sitten toinen autolla. Tämä vaivannäkö kertonee, että olin todella kipeä.  Mutta, sairaalahan se vasta kokemus oli... Valehdeltuani ensin vanhempani Pirkko ja Erkki Tulosen puhelinnumeroineen (vaihtoehtoa ei ollut, niihin kohtiin oli PAKKO saada nimet), minut johdatettiin vaa'alle punnittavaksi ja sitten mitattiin pituus. Tämän jälkeen mitattiin verenpaine ja syke. Sitten ystävällinen lääkäri kysyi minulta, haluaisinko keskustella terveydestäni. No, aloin sitten selittää korvasta, jolloin selvisi, että minut tulee lähettää toiselle lääkärille. Lähes samat hommat toistuivat, mutta luulen että sain oikeat lääkkeet ja toivon todella, että tulen (sukellus)kuntoon. Pääsinpähän samalla reissulla ihmisten ilmoille, syömään KFC:ssa ja ostamaan herkkuja paikallisesta hypermarketista. Täällä saarellahan ei ole mitään kauppoja, muutama pieni kioski hyvin suppeine valikoimineen puolen tunnin kävelymatkan päässä. Täällä on siis ainoastaan rantaa, majoituspaikkoja, muutama pikkutie ja viidakkoa. Paikalliset asuvat muutamassa kylässä ja saaren asukasluku ei päätä huimaa.

 Poikien aika kuluu siis tätänykyä altaalla, jossa vietämme n. 5 h päivästä. Aaron alkaa olla tosi hyvä uimari ja sukeltaja. Henkka pysyy hyvin menossa mukana uimarenkaan ja kellukkeiden kanssa. Kelit on suosineet meitä, vaikka täällä onkin sadekausi. Sade ajoittuu yöhön ja Henkan päiväuniin. Henkan unien aikana on sitten hyvä tehdä Aaronin läksyjä (jotka kohta jo loppuu:-() ja lukuläksyjä, joita olemme keksineet lisää. Iso osa päivästä kuluu myös kortinpeluussa. Uno on ahkerassa käytössä ja ollaan opetettu sankareita myös pelaamaan paskahousua. Jos joku tietää sille sivistyneemmän nimen -saa kertoa.











 
Nyt odotellaan iltaruokaa, jonka jälkeen pojat yleensä PYYTÄVÄT (kyllä, tämä on totta) nukkumaan. Nykyään menevät siis koisimaan 20.00 ja heräävät 5.30. Tämä rytmi on meillekin ihan hyvä, sukelluksille lähtö on ylensä 8.00 ja sitä ennen on kiva ehtiä rauhassa oleilla ja syödä. Täksi illaksi ollaan yritetty suunnitella peli-iltaa korteilla ja sipsejä ja limppaa -vähän luksustakin joskus;-). Pojat ei tästä ruoasta välitä, joten heistä on karissut kaikki ylimääräinen. Syövät vain nälkäänsä, eivät maun takia. Toivottavasti tämä sama ilmiö alkaa nakyä myös äitissä ja iskässä...

Aaronin ja Henkan terveiset

AARON:

TULTIIN TÄNNE LENTOKONEELLA. MENTIIN ASUMAAN KIINALAISEEN HOTELLIIN. MENTIIN VIELÄ ELÄINTARHAAN JA YÖSAFARILLE. KÄYTIIN KAUPOILLA.
MENTIIN VIIDAKON LÄPI TASKULAMPPUJEN KANSSA. MENTIIN LAIVALLA PAIKKAAN, MIKÄ OLI MERELLÄ. SITTEN MENTIIN SUORAAN NUKKUMAAN. AAMULLA KUN HERÄTTIIN, ISKÄ MENI SUKELTAMAAN.SYÖTIIN LÄTTYJÄ, ANANASTA, PAPAIJAA JA MANGOA, MISTÄ EN HIRVEÄSTI TYKÄNNYT. SITTEN MENTIIN RANNALLE KÄVELEMÄÄN JA KERÄÄMÄÄN SIMPUKOITA.LÖYSIN MYÖS TODELLA MONTA RAPUA.TEHTIIN VESIJOKI HENKAN KANSSA JA ÄITI PIIRTELI LUKUTEHTÄVIÄ HIEKKAAN.KATSOTTIIN MYÖS KUN RAVUT KIIPESIVÄT KEPPIÄ PITKIN JA YKSI RAPU OLI TODELLA NOPEA (PAIKALLINEN PELI).
SEURAAVAKSI KÄVELTIIN UUTEEN HOTELLIIN. ISKÄ MENI TAAS SUKELTAMAAN. HENKKA, ÄITI JA MINÄ MENTIIN UIMAAN UIMA-ALTAASEEN JA SITTEN ÄITILLE TULI KORVA KIPEÄKSI JA HÄN JOUTUI LÄÄKÄRIIN.KORVANKÄYTÄVÄ OLI TULEHTUNUT JA ÄITI SAI LÄÄKKEITÄ LÄÄKÄRISTÄ. SEURAAVALLA KERRALLA, KUN ISKÄ TULI MEIDÄN KANSSA UIMAAN, MINÄ TIPUIN UIMA-ALTAAN REUNALTA.UIDAAN JOKA PÄIVÄ SATA TUNTIA.
TYKKÄÄN UIDA JA EN TYKKÄÄ OIKEIN MISTÄÄN RUOASTA.

TOIVOTTAVASTI KAIKKI VASTAA JOTAIN TÄHÄN.



HENKAN TERVEISET PÄIKKYYN:


JOS JOSKUS PÄIKYSTÄ MENTÄISIIN KIRJASTOON(SINISEEN). KIVAA OLLUT TÄÄLLÄ. OLLAAN PELATTU JA PELATTU JA PELATTU. EN TYKKÄÄ MISTÄÄN RUOASTA ENKÄ SALAATISTA. MÄÄ TYKKÄÄN LEIVÄSTÄ. MULLA ON IKÄVÄ PÄIKKYYN KOSKA MÄÄ HALUAN MENNÄ PÄIKKYYN. PÄIKYSSÄ ON MUKAVAMPAA KUIN REISSUSSA.

Ensimmäiset sukellukset

 

Aamulla alkoi normaali lapsiperheen kohellus aurinkorasvan levityksellä ja kiukuttelulla aamupalapöydässä. Perussettiä siis. Emme myöhästyneet sovitusta 0800:sta kuin 20 minuuttia eli varsin onnistunut ajoitus... Ei muuta kuin orkesteri veneeseen muiden sukeltajien mukana. Poikia taisi jännittää menomatkalla kun kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Ihana hiljaisuus, kerrankin! Mutta eipä tuota kestänyt kuin puoli tuntia. Perillä Lekuan riutalla Aaronin tahdosta äiti sai sukeltaa ensiksi. Kiepautus laidan yli takaperin mereen taisi olla sukelluksen haastavin osa ;) Kertokoon rouva itse tunnelmistaan myöhemmin. Virta pinnalla riutan reunalla oli sen verran voimakas että päätin jäädä poikienkin kanssa kannnelle odottelemaan äitiä; kahden uimataidottoman apinan piteleminen voimakkaassa virrassa ei vaan onnistu! Kun kansi tyhjeni vieraista, kapteenia lukuunottamatta, oli show valmis. Kokkaan, perään, kokkaan, perään, laidalle, perään, kokkaan, laidalle... Koko tunnin kauhea ravi ja molotus. Aluksi juoksin Henkan perässä, mutta n. kymmenen minuutin kuluttua mietin että tippukoon, ehkä sitten oppii jotain. Ei tippunut.

Toinen sukellus oli omalla House Reefillä ja iskän oli aika pulahtaa meren syvyyksiin. Tuulesta temmattu painomäärä osoittautui oikeaksi ja sukellus meni muutenkin hyvin. Virta oli aika voimakas joten oli mukava vain olla ja katsella mahtavia maisemia ja mereneläviä. Metrin mittaiset kilpikonnat jäivät parhaiten mieleen.



Sukellusten jälkeen mentiin rantaan ja "kotiin" lounaalle. Kävin vielä jututtamassa Annikaa huomisen kuvioista ja nyt hän vaikutti aivan uudelta ihmiseltä. Hyvä niin!

Illalla käytiin vielä "kylällä" kävellen ostoksilla. Sipsinhimo katkaisi selkärangan. Täältä Lorensolta kun ei saa oikein muuta kuin nuo mainitut kolme ateriaa. Kylälle oli kuulemma matkaa 20 min kävellen. Puolen tunnin talsimisen jälkeen Aaron oli valmis luopumaan toivosta ja Henrik kyydistä iskän olkapäillä. Sipsi- ja kokishimoa piti siis herätellä hieman uudelleen. N. 45 min kävelyn jälkeen osuimme kioskille ja saimme tyydytettyä tarpeemme. Paluumatkalla Lorenso kaappasi pojat skootterinsa kyytiin ja äiti ja iskä sai hetken laatuaikaa. Ja ei, emme sännänneet suinpäin viidakkoon, vaan kävelimme kaikessa rauhassa ja
HILJAISUUDESSA! takaisin kotiin ja päivälliselle.

The Tikkitiistai

Aamu alkoi mukavasti Lorenson tarjoamalla aamiaisella, joka piti sisällään banaania, mangoa ja plättyjä. Ruoat siis kuuluvat majoituksen hintaan joka on n.50€ yöltä. Aamiaisen jälkeen sitten hiukan rasvaa pintaan ja aurinkoon temmeltämään. Varsinaista hiekkarantaa täällä ei ole, joka johtuu tuosta mangrove-metsästä joka levittäytyy saarelta merelle. Laskuveden aikaan paljastuu kuitenkin kymmenmetrinen hiekkakaistale puiden ja bungalovien välille jossa mahtuu mainiosti tekemään kaikkea mahdollista. Ranta on melko sotkuinen ihmisten jätteistä, eli pulloista, pusseista, kammoista, hammasharjoista ja tietenkin sandaaleista. Mietittiin Satun kanssa mitä tekisimme toisin jos tämä olisi meidän...



Puiden joukkoon oli raivattu pieni polku jota pitkin pääsee housereefille. Satu lähti yksin snorklaamaan Dukongien näkemisen toivossa, ei näkynyt. Itse jäin poikien kanssa katselemaan rapuja ja meritähtiä. Aaronilla siis oli edelleen ne surullisenkuuluisat tikit ylähuulessa ja niitä ei kai saisi kastella.


Lounaan jälkeen oli Henkan päikkäreiden aika ja iskän aika vierailla Living Coloursilla sopimassa tulevista sukelluksista. Ali (britti) ja Annika (suomalainen) olivat juuri tulossa päivän retkeltään ja olivat varsin kiireisiä. Alin pitäisi vetää minun DM-kurssi loppuun ja hän vaikuttikin varsin mukavalta. Sovittiin treffit vielä illalle
sukelluskeskukselle katsomaan Living Coloursin Housebandiä, joka on kuulemma käynyt suomessakin kolme kertaa keikalla.

Seuraavaksi oli vuorossa tikkien poisto. Paniikki oli valmis kun asia otettiin puheeksi. Melko haastavaa hommaa napsia tikkejä pelosta tärisevältä pojalta ylähuulesta lääkäriltä saadulla järjettömän terävällä veitsellä. No selvittiin kuitenkin ja huomattiin että yksi tikki oli kadonnut omatoimisesti ennen aikojaan. Palkkioksi Angry Birds karkkeja ja kaikilla oli taas hyvä mieli. :)



Annikakin poikkesi terassillamme tiedustelemaan huomisia suunnitelmiamme. Kerroimme, että jos pojat suostuvat jäämään ulkomaisen tätin hoitoon tai löydämme suomenkielisen hoitajan, sukellamme samaan aikaan. -"Ei tuu kyllä onnistumaan!" tuumasi Annika. Jaa häh? Pyysimmekö muka siltä jotain? No emme, mutta kaipa hän ymmärsi väärin. Ensivaikutelma ei oikein miellyttänyt. Onneksi Ali vaikutti mukavalta. Saattaa olla että olisin ilman Alin rentoa asennetta hakeutunut toiseen keskukseen.

Bunaken

Täällä sitä ollaan, oman pirtin terassilla, tai oikeastaan kahden oman pirtin terassilla.

Matka lähti reippaasti käyntiin heti kuuden tietämissä aamulla. Eikun taksi alle ja Singapore Changia kohti. Jälleen kerran yksi maailman parhaaksi tituleerattu kohde, ja sitä se onkin. Kaikki toimii, aivan kaikki, mutta varmasti juuri tämän turhamaisuuden takia lentäminen ja kaikki oheistuotteet kentillä onkin niin kallista.

Lento meni kivasti ja Jakartaan saavuttiin suunnilleen ajoissa. Jakarta puolestaan olikin sitten toinen ääripää
lentokenttävertailussa. En muista koskaan olleeni yhtä epäselvässä ja sekavassa terminaalissa. Hetken palloiltuamme joku ystävällinen osasi kertoa että jatkolentomme lähtee toisesta terminaalista. Sinne sitten siis. Viisumi-, viisumintarkastus- ja lentokenttäpalvelumaksutiskin kautta tietenkin kun kerran kyseessä oli kansainvälinen lento eikä maan sisäinen... WTF? Tuolla seuraavassa terminaalissa sitten vallitsi sama sekamelska, toiseen potenssiin korotettuna. Näin jälkeenpäin mietittynä kaikki turha oli kentältä karsittu pois. Jopa kaikki ruokakojut turvatarkastuksen jälkeen olivat poissa. Ja paluuta turvattomammalle puolelle ei ollut. Tyhjät ja rikkinäiset juoma-automaatit olivat jostain syystä kuitenkin unohtuneet turvalliselle puolelle. Meinasi itse kullakin olla hermo hieman pinnassa kun edellisestä ylihinnoitellusta leivästä oli aikaakin vierähtänyt jo pitkä tovi. No otetaan koneessa sitten jotain herkullista riisikana evästä. Paskan marjat! Lion Air oli kätevästi karsinut valikoimistaan kaiken ravinnoksi kelpaavan. Tarjoilukärry kolisti kerran ohitse reilun kolmen tunnin lennolla ja valikoimiin kuului vettä, keksejä ja Lion Air lippiksiä. Toiminta oli siis huipputehokasta. Ei mitään ylimääräistä ja ihmisiä siirtyy nopeasti putkellinen pitkän matkan päähän. Tällaista sen lentomatkustamisen pitäisikin olla! Kunpa vain olisin tiennyt tämän olemassaolosta jo ennen koneeseen hyppäämistä.

Manadoon päästyämme Lorenso oli meitä vastassa kuten sovittiin. Automatka kentältä veneelle kesti kutakuinkin 45 minuuttia. Vene odotteli jossain tiettömän tien päässä ja viimeiset kymmenet metrit kahlattiin rantaviivaa mangrovepuiden juurien joukossa. Tämä on sitä jotain! Vene saatiin liikenteeseen ja vartin matka kuunloisteessa lumoavissa maisemissa oli alkanut. Tätä 5 viikkoa, ei paha! Toki nuo tulevat sukellukset saattavat vielä hieman nostattaa tunnelmaa...

Lorensolle päästyämme saimme vihdoin jotain ruokaakin. Ei mitään ihmeellistä, mutta vatsa täyttyi ja mieli tyyntyi. Pojat olivat heti kuin kotonaan. Rannassa tonkimassa rapuja ja muita ötököitä. Paikassa on myös kissa ja pari koiraa ja Lorenso tuntuu itsekin pitävän lapsista. Yllätykseksemme hän antoi meille "paritalon" jonka toinen pää on pojille ja toinen minulle ja Satulle. Sopii!!! Toki ihan vielä pojat eivät kuulemma uskalla nukkua kahdestaan yksin kun ulkona on niin kova meteli, mutta kumpaakaan ei kuulemma pelota yhtään... :)

Singapore Zoo

Ensimmäinen yö Singaporessa Santa Grand hotellissa Chinatownissa meni varsin tiiviissä tunnelmissa kun neljä ihmistä pakkaantui 180cm leveään parisänkyyn. Ei siinä etteikö miehitys olisi kotoakin tuttu, mutta lämpötila oli tällä kertaa hiukan eri kuin kotosuomessa. Nukuttua kuitenkin tuli melkein aamuyhdeksään ja aikaero tuntui voitetulta yllättävänkin helposti.

.

Ensimmäisenä virallisena lomapäivänä oli luvassa siis Singaporen eläintarha, tuo maailman parhaaksi kutsuttu tarha, eikä muuten ole turhaan titteliään saanut! Siirtyminen kohteeseen tapahtui kivuttomasti metrolla ja bussilla. Metropysäkin jälkeen oli tarjolla tarhalippuja jotka sisälsivät ilmaisen kyydin tarhaan ja takaisin. Pääsylippu oli samanhintainen kuin portilla ja en vieläkään oikein ymmärrä mikä tuossa touhussa oli ideana. Ostimme diileriltä ainoastaan kyydin tarhaan 12 SGD hintaan. Julkisilla sama matka olisi maksanut vitosen mutta päätimme voittaa ajassa aamuherätyksen aiheuttaman aikakapeikon.

Tarha itsessään oli huippuhieno. Tuntui kuin olisi oikeasti ollut eläinten keskellä koska varsinaisia kaltereita ei juuri ollut alueella havaittavissa, vaan eläinten kulkuesteet oli ikäänkuin naamioitu maastoon

 

.









Manaatin syöttö omin käsin oli kuulemma huippukohta koko visiitillä, jos Aaronilta kysytään. Itse pidin yösafarista eniten. Toki kyseinen touhu oli vastoin kaikkia periaatteitani; istua nyt possujunassa hölmön näköisenä ja kuunnella valmista selostusta yön eläimistä. No, tuo kammo karisi melko äkkiä junan syöksyttyä sysipimeään viidakkoon jossa näki eläimiä oikeasti täydessä touhussa, toisin kuin valoisaan aikaan.




Paluumatka tarhasta taittui rattoisasti bussi/metro-yhdistelmällä ja hotellilla oltiin heti kymmenen jälkeen illalla. Pikkumies ja vähän isompi mies jaksoivat erinomaisesti koko päivän. Ei äkkiseltään uskoisi että alle 3-v kloppi jaksaa kävellä koko päivän omilla jaloilla vaikka rattaatkin olisi ollut tarjolla. Toki tulihan nuo vajaan tunnin päikkärit kiskaistua vuokravankkureissa vähän niinkuin väkipakolla.


Eipä mitään, täällä kaikki hyvin ja huomenna alkaa se oikea loma eli nokka kohti Bunakenia. Soon moro!

2012 reissun alkutunnelmia

Kas niin. Aikaa on edellisestä koko orkesterin matkasta vierähtänyt pari vuotta ja taisi se jäädä päättämättä oikein asiallisestikin. Nokkelimmat ovat kuitenkin kenties huomanneet että olemme olleet kaksi vuotta kotona, eli reissu saatiin onnellisesti päätökseen. No, josko tämä onnistuisi paremmin...

Minne tällä kertaa? Satu haluaisi Etelä-Amerikkaan mutta minun mielestäni se ei ole kaksivuotiaalle oikein sopiva. Toisaalta taas sukellusmahdollisuudet ja yleinen viihtyvyys ko. suunnalla ovat mielestäni aavistuksen kyseenalaiset. Siispä sain tahtoni läpi ja suuntaamme jälleen Aasiaa, tarkemmin sanottuna Indonesiaan. Ja kyllä, asiaan vaikuttaa keskeneräinen Divemaster tutkintoni ja toki myös kesällä bongaamani edulliset lennot. Nyt kun joutuu ostamaan neljä täysihintaista lippua niin joutuu hiukan myös miettimään mitä lennot maksavat.

Aluksi siis suunnistamme Frankfurtin kautta Singaporeen (525€/nenä) ja vietämme siellä pari päivää. Suunnitelmissa olisi pääasiassa kellojen kääntö ja siinä sivussa ChinaTownissa haahuilua sekä tutustuminen Singapore Zoo:hon. Sieltä matka jatkuu Lion Airilla Jakartan kautta Manadoon ja sieltä lautalla/veneellä Bunakenin saarelle kahdeksi viikkoa sukeltamaan. 13.11. tietämissä lento Manadosta Gorontaloon, taas Lion Airilla, ja sieltä yölautta Togeanien saarille. Togeaneilla pitäisi viettää viikko Black Marlin-sukelluskeskuksessa ennen siirtymistä bussilla/autolla Palun nurkille. Siellä pitäisi jälleen majailla viikko ja jatkaa matkaa lentäen Makassariin ja sieltä Kuala Lumpuriin. KL:ssä on pakko saada viettää muutama päivä. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, KL on maailman paras kaupunki! Ainakin minun mielestäni. KL:stä sitten yöjuna Singaporeen ja Frankfurtin kautta kotiin:( Kotiinpaluu harmittaa jo nyt...

Matkaan ollaan siis jo lähdetty ja kirjoittelen tätä jetlagin pyörteissä, pahoittelut punaisen langan puuttumisesta ja mahdollisista kirjoitusvirheistä. Matkan alkuvalmistelut kotipuolessa menivät ihan mallikkaasti. Aaronkin sai eskarista lomaa vaikka anomus olikin kuulemma herättänyt kunnan koulutoimistossa pienimuotoisen haloon... Päivi-ope kuitenkin seisoi meidän puolellamme, kiitos Päivi!

Malarialääkitys päätettiin tällä kertaa ottaa mukaan, koska Togeaneilla se on ilmeisesti aika isokin ongelma. Lasten Malaronen kanssa taas tuli ongelmia niin hinnan kuin saatavuudenkin kanssa. Pelkkä resepti kun ei riitä vaan lupa pitää anoa kirjallisesti jostain virastosta ja se vie viikon. Lisäksi Malarone Pediatric maksaa apteekkarin arvauksen mukaan 120€ paketti eikä olisi tarvittu kuin 9 pakettia. Jäi siis ostamatta. Ei muutakuin aikuisten nappeja naamariin hiukan pienemmissä määrin. Älkää säikähtäkö, sain lääkäriltä annosteluohjeen:)

Jotkut lienevät jo kuulleetkin että Aaron päätti ottaa neljä tikkiä ylähuuleen kaksi päivää ennen lähtöä. Poisto ensi tiistaina, Bunakenilta siis lauttamatka Manadoon ja siellä lääkäriin. NIV VARMAA!!! Kyllä Hornet-mekaanikko nyt yhdet tikit poistaa...

Nyt siis Singaporessa ja huomenna eläintarhaan katsomaan villejä eläimiä jotka eivät, yllätys yllätys, olekaan häkeissä. Pojat ja Rouva ovat olleet ihan kiltisti eikä isompia kiukunpuuskia ole tullut juuri keltään vaikka oli pitkä lento eikä siinä oikein saanut kukaan kunnolla nukuttuakaan. Mutta nyt maate ja lataillaan niitä kuvia sitten myöhemmin.