Kerrataanpa hieman tuota siirtymistämme Togeaneilta Paluun ja jätetään turha kaunistelu tuolle hameväelle. Veneellä siis lähdettiin Black Marlinista Wakain satamaan ja siellä vaihdoimme oikeaan laivaan. Nousu 20 metriseen puulaivaan tapahtui sen kyljessä olevasta neliömetrin aukosta joka oli kuitenkin metrin vesirajan yläpuolella. Black Marlinin veneeseen jääneet sukeltamaan suuntaavat kanssamatkustajat huusivat peräämme:"Are you sure you wanna do it?"
Sisäpuolella näky ja haju oli melkoinen. Tai no, näky niin pitkälle kuin näkyi, koska koko kerroshan oli täynnä tupakansavua. Mieleeni tuli lähinnä joku Indiana Jonesin seikkailuelokuva, ainoastaan lavereilla luikertelevat käärmeet puuttuivat. Kerros oli alle 180cm korkea ja lisää matkustajapaikkoja oli saatu rakentamalla "kerrossängyt" metrin korkeuteen lähes koko kerroksen alalle. Tällä menetelmällä yhdestä kerroksesta tuli ikäänkuin kaksi ja matkustajamäärä saatiin helposti tuplattua. Ei sillä että ihmis- tai tavaramäärää olisi edes yritetty rajoittaa. Laivan toinen kerros oli täsmälleen samanlainen, joskin siellä oli hieman helpompi hengittää koska siellä oli sentään avoimia ikkunoita. Tupakointia ei koko puukiulussa ollut tietenkään rajoitettu millään tavalla. Myöskään roskiksia en löytänyt ensimmäistäkään. Kaikki paska lentää paikallisten toimesta suoraan mereen. Siis ihan kaikki. Kukaan ei edes yritä peitellä jos heittää kassillisen eväspapereita muovimukeineen ja -pulloineen yli laidan. Jotenkin tuli äärettömän surullinen mieli tuosta sikailusta. Toisaalta voin jatkossa täysin hyvällä omallatunnolla ostaa 5-litraisen bensiiniauton. Suomalaiset eivät maailmaa pelasta, kyllä sen pelastaminen on aloitettava jostain ihan muualta!
Olimme jälleen kerran laivan paras nähtävyys, paikallisten mielestä. Koko "risteilyn" ajan olimme piiritettynä ja tuijotettuna. Tuijottaminen ei ole mitenkään epänormaalia täälläpäin. On täysin normaalia pysähtyä paikoilleen, tiputtaa leuka ja alahuuli täysin rennoksi sekä ryhtyä tuijottamaan. Kokeilimme Satun kanssa leuan ja huulen rentouttamista. On muuten älyttömän vaikeaa! Koittakaa vaikka itse! Olisin halunnut ottaa valokuvan suorituksesta, mutten kehdannut, koska se ei mielestäni ole kohteliasta. Näin jälkeenpäin mietittynä, olinpa hölmö!
Laivan saavuttua Ampanaan piti hommata kyyti vähintään Posoon tai jos onnistuisi, suoraan Paluun. Tämä onnistui yllättävän kivuttomasti; olimme sopineet kyydistä jo ennen kuin edes nousimme laivasta. Miljoonalla omalla autolla suoraan Paluun, arvioitu saapumisaika yöllä 0000-0400 ja kokonaiskesto 8-12 tuntia. Matka sujui rattoisasti kaiken maailman kinttupoluilla. Pososta soitin hotelliin ja varasin huoneen kolmeksi yöksi. Saavuimme hotellille 0230 aikoihin, mutta eihän siellä ollut kuin siivooja luutuamassa lattioita. Kuljettajamme tiesi kertoa että hotelli on kuulemma täynnä. Ahaa. Se siitä varauksesta. Onneksi lonely planet antaa kaikki kolme hotellivaihtoehtoa tähän kylään, eikun nokka kohti seuraavaa. Sama tilanne, full! Ja seuraavassa ja sitä seuraavassa ja sitä seuraavassa... Jollain pikkukujalla heräsi toivonkipinä majoituksesta, mutta sekin osoittautui fulliksi, kun respan setä tajusi minun olevan perheellinen ja näinollen jättäisin todennäköisesti pihamaalla pyörivien maailman vanhinta ammattia harjoittavien naisten palvelut käyttämättä. Lopulta kuitenkin joskus 0330 aikoihin tärppäsi ja saimme huoneen Palu Golden hotellista. Tämä on kuulemma Palun ensimmäinen hotelli joka on avattu joskus 1990 tietämissä , mutta omituista kyllä, Lonely Planet ei maininnut sanaakaan koko paikasta.
Palussa ei ole oikeastaan mitään muuta kuin lentokenttä jonka takia sinne kannattaa matkustaa. Toki jos pidät huomion keskipisteenä olemisesta, tämä on se oikea paikka juuri sinulle. Yhtenä päivänä olin huoneemme parvekkeella harrastamassa huonoa tapaani ja hotellin uima-altaassa oli reilut sata lasta ilmeisesti uimakoulussa. Yksi heistä huomasi minut ja ryhtyi heiluttamaan ja juoksemaan kohti sekä huusi:"Hello Mister!" ja tietenkin loput lapset tekivät saman perässä. Uimakoulu muuttui hetkessä täysin hallitsemattomaksi kaaokseksi. Tumppasin ja pakenin sisään...
Lento Palusta Makassariin oli tunnin myöhässä eikä perillä liioin ollut tilaamamme ilmainen kyytikään meitä vastassa. Taksilla sitten siis. 65 000 viiden minuutin matkasta oli hieman liikaa eikä respakaan sitä suostunut maksamaan vaikka niin vaadin. Sisäänkirjautumisen yhteydessä kirjattiin myös ylös poistumisaikamme, 0230 PM. Huoneemme vessassa odotti poikia ja Satua ilahduttanut yllätys; kaksi torakkaa! Sihaukset RAIDia ja niistä tuli vainaat kun eivät tajunneet mihinkään koloihinsakaan luikkia. Iltapalaksi einiinmaukasta Nasi Gorengia ja sitten maate. Puhelin soi 0230 ja meille ilmoitettiin automme odottavan. Jos nyt kuitenkin odotettaisiin vielä 12 tuntia...
Aamiaisella oli paahtoleipää, hiirenpaskannäköisiä suklaanonparelleja ja keltaistakin keltaisempaa voita. Päätin tyytyä pelkkään kahviin. Päätimme siirtyä kentälle suunniteltua aiemmin koska kukaan ei ollut syönyt mitään. 1200 auto kentälle ja KFC:lle. Sitten muutaman tunnin hengailu kentällä aikaa tappaen. AirAsian piti lähteä 1615, mutta sen kuulutettiin olevan 45min myöhässä. Samassa kun kuulutus päättyi, tuli odotusaulaan kärryllinen pahvirasioita. Evästä matkustajille ettei kukaan vaan hermostu lennon myöhästymisestä! Air Asia, neljästi maailman parhaaksi halpalentoyhtiöksi valittu, näytti jälleen kyntensä!!!
Kuala Lumpuriin saavuimme noin puolitoista tuntia myöhässä. No eipä sen väliä. Taksi alle, koska saavuimme LCC-terminaaliin emmekä KLIA:lle, ja nokka kohti tuttua ja turvallista Nomad SuCasa hotellia. Täällä kaikki toimi niinkuin oli tilattu. Kahden makuuhuoneen ja keittiön/olohuoneen huoneisto kahdeksannessa kerroksessa on aikamoista luksusta, mutta hinta on silti alle 80€ yöstä.
Shoppailumaratooni avattiin eilen Pavillionissa ja rahaa menikin ihan riittävästi. Löysin myös maailman hienoimman rannekellon, mutta en saanut ostaa sitä. Liekö reilun 5000€ hinta vaikuttanut luvan epäämiseen... Ehkä jollain toisella kertaa sitten. Pojat jaksoi hienosti koko päivän kun lupasimme mennä päivän päätteeksi lelukauppaan. Äkkiä voisi luulla että 7-kerroksisessa Idea Parkissa olisi yli 5 neliön lelupuoti, mutta ei. Tämä vessan kokoinen koppi oli ainoa koko keskuksessa. Onneksi sieltä kuitenkin löytyi pari sailaan siistiä pleidiä... :) Nähtiin myös Tero ja Kirsi, jotka ovat "hiukan" pidemmällä reissulla. Heidän tunnelmiaan voi seurata osoitteessa www.reissulla.blogspot.com. Oli kiva nähdä! Tänään onkin sitten taloudellisen tilanteen pakottamana pysytty tiiviisti hotellin uima-altaalla, mutta huomenna kuulemma voidaan käydä Suria-keskuksessa ihan varovasti kurkkaamassa ennenkuin hyppäämme yöjunaan kohti Johor Bahrun Legolandiä.
Sisäpuolella näky ja haju oli melkoinen. Tai no, näky niin pitkälle kuin näkyi, koska koko kerroshan oli täynnä tupakansavua. Mieleeni tuli lähinnä joku Indiana Jonesin seikkailuelokuva, ainoastaan lavereilla luikertelevat käärmeet puuttuivat. Kerros oli alle 180cm korkea ja lisää matkustajapaikkoja oli saatu rakentamalla "kerrossängyt" metrin korkeuteen lähes koko kerroksen alalle. Tällä menetelmällä yhdestä kerroksesta tuli ikäänkuin kaksi ja matkustajamäärä saatiin helposti tuplattua. Ei sillä että ihmis- tai tavaramäärää olisi edes yritetty rajoittaa. Laivan toinen kerros oli täsmälleen samanlainen, joskin siellä oli hieman helpompi hengittää koska siellä oli sentään avoimia ikkunoita. Tupakointia ei koko puukiulussa ollut tietenkään rajoitettu millään tavalla. Myöskään roskiksia en löytänyt ensimmäistäkään. Kaikki paska lentää paikallisten toimesta suoraan mereen. Siis ihan kaikki. Kukaan ei edes yritä peitellä jos heittää kassillisen eväspapereita muovimukeineen ja -pulloineen yli laidan. Jotenkin tuli äärettömän surullinen mieli tuosta sikailusta. Toisaalta voin jatkossa täysin hyvällä omallatunnolla ostaa 5-litraisen bensiiniauton. Suomalaiset eivät maailmaa pelasta, kyllä sen pelastaminen on aloitettava jostain ihan muualta!
Olimme jälleen kerran laivan paras nähtävyys, paikallisten mielestä. Koko "risteilyn" ajan olimme piiritettynä ja tuijotettuna. Tuijottaminen ei ole mitenkään epänormaalia täälläpäin. On täysin normaalia pysähtyä paikoilleen, tiputtaa leuka ja alahuuli täysin rennoksi sekä ryhtyä tuijottamaan. Kokeilimme Satun kanssa leuan ja huulen rentouttamista. On muuten älyttömän vaikeaa! Koittakaa vaikka itse! Olisin halunnut ottaa valokuvan suorituksesta, mutten kehdannut, koska se ei mielestäni ole kohteliasta. Näin jälkeenpäin mietittynä, olinpa hölmö!
Laivan saavuttua Ampanaan piti hommata kyyti vähintään Posoon tai jos onnistuisi, suoraan Paluun. Tämä onnistui yllättävän kivuttomasti; olimme sopineet kyydistä jo ennen kuin edes nousimme laivasta. Miljoonalla omalla autolla suoraan Paluun, arvioitu saapumisaika yöllä 0000-0400 ja kokonaiskesto 8-12 tuntia. Matka sujui rattoisasti kaiken maailman kinttupoluilla. Pososta soitin hotelliin ja varasin huoneen kolmeksi yöksi. Saavuimme hotellille 0230 aikoihin, mutta eihän siellä ollut kuin siivooja luutuamassa lattioita. Kuljettajamme tiesi kertoa että hotelli on kuulemma täynnä. Ahaa. Se siitä varauksesta. Onneksi lonely planet antaa kaikki kolme hotellivaihtoehtoa tähän kylään, eikun nokka kohti seuraavaa. Sama tilanne, full! Ja seuraavassa ja sitä seuraavassa ja sitä seuraavassa... Jollain pikkukujalla heräsi toivonkipinä majoituksesta, mutta sekin osoittautui fulliksi, kun respan setä tajusi minun olevan perheellinen ja näinollen jättäisin todennäköisesti pihamaalla pyörivien maailman vanhinta ammattia harjoittavien naisten palvelut käyttämättä. Lopulta kuitenkin joskus 0330 aikoihin tärppäsi ja saimme huoneen Palu Golden hotellista. Tämä on kuulemma Palun ensimmäinen hotelli joka on avattu joskus 1990 tietämissä , mutta omituista kyllä, Lonely Planet ei maininnut sanaakaan koko paikasta.
Palussa ei ole oikeastaan mitään muuta kuin lentokenttä jonka takia sinne kannattaa matkustaa. Toki jos pidät huomion keskipisteenä olemisesta, tämä on se oikea paikka juuri sinulle. Yhtenä päivänä olin huoneemme parvekkeella harrastamassa huonoa tapaani ja hotellin uima-altaassa oli reilut sata lasta ilmeisesti uimakoulussa. Yksi heistä huomasi minut ja ryhtyi heiluttamaan ja juoksemaan kohti sekä huusi:"Hello Mister!" ja tietenkin loput lapset tekivät saman perässä. Uimakoulu muuttui hetkessä täysin hallitsemattomaksi kaaokseksi. Tumppasin ja pakenin sisään...
Lento Palusta Makassariin oli tunnin myöhässä eikä perillä liioin ollut tilaamamme ilmainen kyytikään meitä vastassa. Taksilla sitten siis. 65 000 viiden minuutin matkasta oli hieman liikaa eikä respakaan sitä suostunut maksamaan vaikka niin vaadin. Sisäänkirjautumisen yhteydessä kirjattiin myös ylös poistumisaikamme, 0230 PM. Huoneemme vessassa odotti poikia ja Satua ilahduttanut yllätys; kaksi torakkaa! Sihaukset RAIDia ja niistä tuli vainaat kun eivät tajunneet mihinkään koloihinsakaan luikkia. Iltapalaksi einiinmaukasta Nasi Gorengia ja sitten maate. Puhelin soi 0230 ja meille ilmoitettiin automme odottavan. Jos nyt kuitenkin odotettaisiin vielä 12 tuntia...
Aamiaisella oli paahtoleipää, hiirenpaskannäköisiä suklaanonparelleja ja keltaistakin keltaisempaa voita. Päätin tyytyä pelkkään kahviin. Päätimme siirtyä kentälle suunniteltua aiemmin koska kukaan ei ollut syönyt mitään. 1200 auto kentälle ja KFC:lle. Sitten muutaman tunnin hengailu kentällä aikaa tappaen. AirAsian piti lähteä 1615, mutta sen kuulutettiin olevan 45min myöhässä. Samassa kun kuulutus päättyi, tuli odotusaulaan kärryllinen pahvirasioita. Evästä matkustajille ettei kukaan vaan hermostu lennon myöhästymisestä! Air Asia, neljästi maailman parhaaksi halpalentoyhtiöksi valittu, näytti jälleen kyntensä!!!
Kuala Lumpuriin saavuimme noin puolitoista tuntia myöhässä. No eipä sen väliä. Taksi alle, koska saavuimme LCC-terminaaliin emmekä KLIA:lle, ja nokka kohti tuttua ja turvallista Nomad SuCasa hotellia. Täällä kaikki toimi niinkuin oli tilattu. Kahden makuuhuoneen ja keittiön/olohuoneen huoneisto kahdeksannessa kerroksessa on aikamoista luksusta, mutta hinta on silti alle 80€ yöstä.
Shoppailumaratooni avattiin eilen Pavillionissa ja rahaa menikin ihan riittävästi. Löysin myös maailman hienoimman rannekellon, mutta en saanut ostaa sitä. Liekö reilun 5000€ hinta vaikuttanut luvan epäämiseen... Ehkä jollain toisella kertaa sitten. Pojat jaksoi hienosti koko päivän kun lupasimme mennä päivän päätteeksi lelukauppaan. Äkkiä voisi luulla että 7-kerroksisessa Idea Parkissa olisi yli 5 neliön lelupuoti, mutta ei. Tämä vessan kokoinen koppi oli ainoa koko keskuksessa. Onneksi sieltä kuitenkin löytyi pari sailaan siistiä pleidiä... :) Nähtiin myös Tero ja Kirsi, jotka ovat "hiukan" pidemmällä reissulla. Heidän tunnelmiaan voi seurata osoitteessa www.reissulla.blogspot.com. Oli kiva nähdä! Tänään onkin sitten taloudellisen tilanteen pakottamana pysytty tiiviisti hotellin uima-altaalla, mutta huomenna kuulemma voidaan käydä Suria-keskuksessa ihan varovasti kurkkaamassa ennenkuin hyppäämme yöjunaan kohti Johor Bahrun Legolandiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti