Tuli siis aika heittää hyvästit Bunakenille ja siirtyä poimunopeudella n.400km:n päähän Togeanien saarille ja siellä tarkemmin Kadidiri saarelle Black Marlin keskukseen. Matka alkoi tiistaina aamulla kello 9 Two Fishin järjestämällä vene/taksi yhdistelmällä kohti lentokenttää. Manadosta pääsee toki autollakin Gorontaloon, mutta 250km:n matka ottaa "vaivaiset" 10 tuntia. 10 tuntia tulikuumassa autossa kiukkuisten apinoiden, eiku, ihanien poikien kanssa kuulosti siis vähemmän houkuttelevalta. Kentällä olimme kerrankin ajoissa n.11 aikaan ja lentomme lähtisi vasta 15:30. Kentällä oli KFC. Täytyykö kertoa enemmän... Parin viikon riisi- ja kalakuurin jälkeen olisi luullut hampurilaishimon olevan melko korkealla, mutta ei. Minun ei tehnyt mieli mennä sinne vaan olisin mieluummin liittynyt paikallisten seuraan muovituoleille nauttimaan Nasi Gorengia. Hävisin kuitenkin äänestyksen murskaluvuin 1-3. No olihan se ihan ok! Lento lähti 20 minuuttia etuajassa ja olin hieman pettynyt kun Wings Air oli uusinut kalustoaan enkä päässyt DASH-8:n vaan perus ATR:n kyytiin. Petturit!!! Hintaa tälle 40min pyrähdykselle tuli neljältä hengeltä 120€, varsin kohtuullista siis.
Perillä Gorontalossa otimme mini vanin jonne ahtautui kaksi lasta, kaksi naista ja neljä miestä. Satu pääsi poikien kanssa etupenkille ja minä peräluukkuun sikaosastolle. Matka kentältä satamaan veisi tunnin; olihan sillä pituuttakin kuitenkin yli 30km! Tuo tunti venähti kuitenkin lähes kahdeksi, koska täytyihän kaikki matkustajat toimittaa kotiovelle saakka. Jokaisen kodin pihassa myös pojat piti saada ulos autosta jotta heistä saataisiin valokuvia perhealbumiin. Kas kun ei teelle pyydetty jäämään. Ja sama salamavalojen läiske jatkui satamassa. Täällä ei ilmeisesti ole liiemmin liikkunut valkonaamojen lapsia kun oikeasti kaikki halusivat käydä poikien iholle. Ja kyllä pojat tykkäsi... :)
Lautta Gorontalosta Togeaneille kestäisi koko yön. Otimme oikein bisnis-luokan paikat, joka tarkoitti aivan helvetin kylmää ilmastointia ja keinonahkaisia penkkejä joista sai selkänojan oikein makuu-asentoon. Lauttaliput maksoi yhteensä reilun kympin. 12 tuntia lähtemisemme jälkeen olimme siis noin puolimatkassa ja pojat tajuttomina nahkatuoleissa. Nuo tuolit ovat varmasti itsensä Saatanan suunnittelemia. Niillä on mahdoton istua saati nukkua! Keinonahka hiostaa hanuria aivan älyttömästi vaikka huoneessa on 18 astetta lämmintä. Oli pakko käydä välillä ulkona lämmittelemässä. No poikia tuo ei haitannut, eikä oikein Satuakaan, mutta itse en juuri yöllä nukkunut.
Aamulla 9 aikaan saavuimme Togeanien saarille Wakain satamaan. Ulostautuminen ei ollut ihan yksinkertaista koska se tapahtuu autokannelta keulaportin kautta ja suurin osa matkustajista aikoi jatkaa matkaansa Ampanaan asti. Nämä jatkajat olivat sitten pinonneet styrox laatikkonsa portaiden alapäähän, tietenkin! Minnepä muuallekaan ne kuuluisivat kuin kulkuväylälle. Ensimmäisen tornin kaadettuani ihmiset ymmärsivät että tuo saattaa haluta ulos. Eikun huvikseni tässä seison rinkka selässä, toinen oikeassa kädessäni ja kaatelen teidän laatikkopinoja... Puupäät!!! No ulos päästiin kuitenkin ja Crispin oli kuin olikin odottamassa meitä veneellään. Vielä 15min pikkuveneessä ja olisimme siirtyneet 400km vaivaisessa 26 tunnissa.
Perillä Gorontalossa otimme mini vanin jonne ahtautui kaksi lasta, kaksi naista ja neljä miestä. Satu pääsi poikien kanssa etupenkille ja minä peräluukkuun sikaosastolle. Matka kentältä satamaan veisi tunnin; olihan sillä pituuttakin kuitenkin yli 30km! Tuo tunti venähti kuitenkin lähes kahdeksi, koska täytyihän kaikki matkustajat toimittaa kotiovelle saakka. Jokaisen kodin pihassa myös pojat piti saada ulos autosta jotta heistä saataisiin valokuvia perhealbumiin. Kas kun ei teelle pyydetty jäämään. Ja sama salamavalojen läiske jatkui satamassa. Täällä ei ilmeisesti ole liiemmin liikkunut valkonaamojen lapsia kun oikeasti kaikki halusivat käydä poikien iholle. Ja kyllä pojat tykkäsi... :)
Lautta Gorontalosta Togeaneille kestäisi koko yön. Otimme oikein bisnis-luokan paikat, joka tarkoitti aivan helvetin kylmää ilmastointia ja keinonahkaisia penkkejä joista sai selkänojan oikein makuu-asentoon. Lauttaliput maksoi yhteensä reilun kympin. 12 tuntia lähtemisemme jälkeen olimme siis noin puolimatkassa ja pojat tajuttomina nahkatuoleissa. Nuo tuolit ovat varmasti itsensä Saatanan suunnittelemia. Niillä on mahdoton istua saati nukkua! Keinonahka hiostaa hanuria aivan älyttömästi vaikka huoneessa on 18 astetta lämmintä. Oli pakko käydä välillä ulkona lämmittelemässä. No poikia tuo ei haitannut, eikä oikein Satuakaan, mutta itse en juuri yöllä nukkunut.
Aamulla 9 aikaan saavuimme Togeanien saarille Wakain satamaan. Ulostautuminen ei ollut ihan yksinkertaista koska se tapahtuu autokannelta keulaportin kautta ja suurin osa matkustajista aikoi jatkaa matkaansa Ampanaan asti. Nämä jatkajat olivat sitten pinonneet styrox laatikkonsa portaiden alapäähän, tietenkin! Minnepä muuallekaan ne kuuluisivat kuin kulkuväylälle. Ensimmäisen tornin kaadettuani ihmiset ymmärsivät että tuo saattaa haluta ulos. Eikun huvikseni tässä seison rinkka selässä, toinen oikeassa kädessäni ja kaatelen teidän laatikkopinoja... Puupäät!!! No ulos päästiin kuitenkin ja Crispin oli kuin olikin odottamassa meitä veneellään. Vielä 15min pikkuveneessä ja olisimme siirtyneet 400km vaivaisessa 26 tunnissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti