maanantai 11. lokakuuta 2010

Ubud

Mieletön lomaviikko loman sisällä on siis ohi. Amedissa kaikki oli täydellistä, hotelli, uima-altaat, mustahiekkainen ranta, simpukat, ruoka, sukellukset, ilma, ihan kaikki! Mahtaakohan enää mikään muu paikka tuntua miltään?! Ihanaa oli myös saada pieni hengähdystauko lastenhoidosta omien sukellusten takia. Vedessä on niin hiljaista ja rauhallista, saa olla yksin omien ajatustensa ja ihanien maisemien kanssa.




Painiskelin itseni kanssa pitkään lastenhoitajan ottamisen suhteen. Lähinnä Henkan takia -turhaan. Respan kautta köytyi täti, joka ei osannut englantia juuri ollenkaan. Milk, eat, drink ja sleep kuuluivat kuitenkin hänen tuntemiinsa sanoihin ja sehän riitti. Ensimmäisenä päivänä, kun tulimme sukeltamasta, Aaron löytyi sängystä itkemästä. Ajattelin, että siihen loppuivat sukellukset. Syy ei kuitenkaan ollut tätissä, vaan siivoojassa, joka oli tullut siivoamaan huonetta ja jonka tullessa Aaron oli luullut äitin ja iskän jo tulevan... Henkka oli juuri heränneenä tyytyväisenä tätin sylissä.



Päätimme siis jatkaa tätin palkkaamista. Menin sitten ja kerroin respassa, että haluaisimme taas ottaa lapsenvahdiksi sen vanhemman naisen, joka oli jo ollut meillä. Seuraavana aamuna tätin tullessa tajusin tätin olevan korkeintaan minun ikäiseni... Vanhempi nainen siis:-/. Täti oli myös yön aikana viisastunut ja toi mukanaan Aaronille tikkareita ja keksejä. Kuten arvata saattaa, tästä lähtien täti oli tervetullut lapsenvahti. Henkka nukkui aina lähes koko ajan ja Aaron ja täti pelasivat pelejä ja täti luki Aaronille suomalaisia lastenkirjoja. Tämän lisäksi poika lahjottiin iltaisin jäätelöllä ja banana splitillä... Pikku irtiotto teki varmasti kaikille hyvää.




Tätiltä opin myös balilaisen lapsenkantotavan, joka on yksinkertaisuudessaan nerokas. Lapsi istuu huivin tai sarongin päällä ja painon saa pois omilta käsiltä. Henkka liikkuu nykyään suurimman osan ajasta noin. Ei tarvitse pitkää kantoliinaa eikä monimutkaisia sidontoja. Opetan halukkaille kotiuduttuani.

Onneksi varauduimme Amedin ja Ubudin reissuille jo Sanurissa ostamalla vauvanruokaa useammaksi viikoksi. Vauvanruokapurkkeja ei ole sittemmin näkynyt, kananmaksajauhetta sun muuta sellaista löytyy kyllä. Nan2 jauhetta on tarjolla kaikissa kyläpahasissa:-@. Tuo Nan ei tule kyllä meiltä loppumaan, sillä viikko sitten Jari löysi rinkasta irtileikkaamani annosteluohjeen josta selvisi, että olemme koko alkureissun ajan tehneet maidosta puolet liian laihaa... Valkoisen jauhon kantaminen ei siis lopu, sitä on rinkassa vielä Suomeen palatessammekin.


Matka tänne Ubudiin sujui siis rattoisasti. Olen jo varsin kehittynyt kahden lapsen takapenkkiviihdyttäjä.Pikkuhiljaa matkan jatkuessa on kai päätettävä oma elämänkatsomuksensa/ vakaumuksensa, kun Aaronin kysymykset ovat luokkaa; miten ihmiset on tulleet tänne maailmaan ja kuka on laittanut kalat veteen.

Matkalla meille myös selvisi, miksi ihmiset jatkuvasti kertovat meidän olevan todella onnekkaita, kun meillä on kaksi poikaa. Kuljettajamme kertoi meille, että maansa, talonsa ja paikkansa kyläyhteisössä voi jättää vain pojalle, ei koskaan tytölle. Mikäli ei ole omia poikia, perintö jätetään esimerkiksi veljenpojalle tai muulle suvun jäsenelle. Hän myös kertoi, että Balilla voi miehillä edelleen olla useampia vaimoja. Useita vaimoja otetaan pojansaannin varmistamiseksi, mutta käytännössä vain rikkailla on varaa moneen vaimoon.

Nyt siis ollaan täällä Ubudissa, jossa minä en oikein viihdy. Ilma on sateinen ja KAIKKI on kosteaa. Mikään ei kuivu ja lapsista lähtien kaikki tuntuu ällöttävän likaiselta. Vaikka hotellimme on periaatteessa ihan hyvä, kosteus saa kaiken lian, roskat ja hiukset (joita tosiaankin lähtee minun päästäni miljoonia) liimaantumaan lattiaan ja vaikuttamaan siltä kuin olisi todella likaista. Kaipaan merta, aurinkoa ja tuulta. Onneksi ollaan täällä vain muutama päivä.

Eilen käytiin apinoita katselemassa apinametsässä. Apinat olivat siellä vapaina ja pienetkin poikaset olivat nähtävissä ihan kosketusetäisyydeltä. Apinoita sai ruokkia ja ellei ruokkinut, ne osasivat itse kiivetä reppuun hakemaan kaiken ruoaksi kelpaavan. Apinametsän lisäksi kävimme ihanissa kahviloissa, tinkailimme tavaraa torilta, ostimme Jarille sormuksen, ym. ym. Kävelimme siis eilen noin 8 tuntia. Aaron jaksaa kyllä hurjan hyvin, mutta illalla ei tarvitsekaan sitten paljoa unta odotella. Omatkin jalat huutaa Hoosiannaa moisen kävelyn jäljiltä. Släpäreistä tippuu pohjat ja Henkan (10kg) kantaminen käy työstä. Täällä on kivannäköisia kahviloita vaikka kuinka ja ihania kirjakauppoja, jos jotain ehtisi lukemaan. Kaupunki ei ehkä ole paras mahdollinen meidän kokoonpanollemme, mutta aikuisten oleskeluun, kahviloissa lorvimiseen, hengailuun, lukemiseen, nukkumiseen tämä on mitä sopivin paikka. Tänään me ajattelimme lepuuttaa hotellilla ja kerätä voimia huomista norsupuistoa varten. Viisasta voisi olla myös varata hotelli Kutalta tai Sanurista etukäteen...

1 kommentti:

  1. Jos muuten noihin kysymyksiin löytyy vastaus niin kertokaa toki tännekin. Arskallahan on järki päässä!

    VastaaPoista