Moi kaikille. Tämä osoite on tullut ikään kuin tiensä päähän startattuamme vuoden mittaisen matkan maailman ympäri. Uusinta reissuamme voi seurata osoitteessa http://rtw-family-forsman.blogspot.com käy myös tykkäämässä uudesta facebook-sivustostamme https://www.facebook.com/forsmannit Kiitos ja kuulemiin!
maanantai 13. tammikuuta 2014
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Dahabin arkea
Lomasta on jo yli puolet lusittu ja hyvin on mennyt. Koti-ikävä ei vaivaa pätkääkään, päinvastoin. No, ehkä pojilla on välillä ollut hiukan ikävä uutta kotia, uusia naapuruston kavereita, Jyrkiä ja Miaa, mummia ja vaaria ja erityisesti makaroonia ja jauhelihaa! Suotakoon ikävä heille ja reilun viikon päästähän se jo helpottaakin.
Suunnitelmissa oli siis uida, syödä, sukeltaa, nauttia auringosta ja harjoitella paikallaan pysymistä ensi vuotta varten. Ja kyllä, kaikkea edellä mainittua on onnistuttu tekemään varsin hyvällä menestyksellä. Uinti onnistuu helpoiten hotellin altaassa ja Henkasta onkin tullut varsinainen vesipeto. Aluksi herraa ei tahtonut saada altaaseen Aaronin kanssa kaksin juuri millään ja nyt sitä ei saa sieltä pois millään. Aluksi oli "ihan sairaan jännää" mennä puhallettavassa pelastusliivissä puoli metriä syvään lasten altaaseen ja nyt mies viihtyy syvässä altaassa käsivarsikellukkeiden kanssa enemmän pinnan alla kuin päällä. Aaron nyt painaa altaassa kuin vanha tekijä; pintaan pohjaan pintaan pohjaan pintaan pohjaan... Henkan voitettua hukkumispelkonsa ostimme miehelle myös oman maskin, kun kerran Aaronillakin on. Ensi puraisu oikeassa meressä snorklaamisesta tuli niinkin vaatimattomassa paikassa kuin Blue Hole. Poika laiturin nokasta pohjattoman reiän päälle katsomaan kaloja. Reaktio noin pääpiirteissään oli samanlainen kuin isoveljellä muutama vuosi sitten Balilla. Oli kuulemma sairaan paljon värikaloja. :)
Sukellukset itsessään ovat leppoisia ja rauhallisia. Nähtävää on riittävästi, vaikkakin jotenkin tuntuu kuin elämää olisi vähemmän kuin ennen. Liekö aika vaan kullannut muistot... Toki jotain uuttakin on tällä kertaa tullut vastaan. Mashraba, jonne paikalliset ovat upottaneet patsaita, oli varsin mielenkiintoinen kohde valtavan kilpikonnan osuessa kohdalle. Gabr El Bint, jonne menimme veneellä, oli myös erittäin kaunis runsaine ja suurine sea faneineen. Venereissu, joka piti sisällään kolme sukellusta, ruoat ja juomat, maksoi n.90€/nenä. Pojat pääsi mukaan ilmaiseksi. Saimme lahjottua pojat karkilla, kekseillä ja limpparilla viettämään päivän kannella, jotta äiti ja iskä pääsee kahdestaan sukeltamaan. No, totuuden nimissä on kerrottava että Aaron sanoi että satasella (n.10€) voi olla päivän kiltisti ja vahtia Henkkaa. Kaikkea ne on eskarissa sillekin opettanut. :) Paluumatkalla kahden metrin aallokossa pojat olivat jälleen sitä mieltä että vaari ei ole läheskään näin hyvä venekuski
Itse otin juhannusta edeltävänä torstaina vapaapäivän ja suuntasin kohti Thistlegormia. Lähtö oli 0430 Dahabista ja parin muun keskuksen kautta matka jatkui Sharm El Sheikiin ja siellä satamaan. Laiva oli komea ja iso ja kaikki oli viimeisen päälle valmisteltu. Satamassa oli myös vastassa paikallinen DM joka esitteli itsensä:"Hello! My name is Karim(paino m-kirjaimella) and I'm your guide today!" Huutonaurua pidätellen esittelin itseni: "My name is Jarim(paino myös m-kirjaimella)!"
Reilun parin tunnin laivamatkan jälkeen oltiin hylyllä ja sitten hirveellä kiirellä veteen. Hieman hämmästelin moista älämölöä leppoisan Dahabin jälkeen. Sain parikseni Italialaisen Lucan, joka tykkäsi kyntää pohjassa n.32m syvyydessä varsin miehekkäästi. Karim käski monta kertaa nousemaan ylemmäs, mutta ei se vaan noussut. Itsekin jouduin pysyttelemään Karimin alapuolella ja Lucan yläpuolella, sillä eihän paria sovi jättää... Hylky oli kyllä hieno, sen minkä kaitsemiselta pystyin siihen keskittymään. Seuraava sukellus tehtiin hylyn sisään ruhtinaallisen 1:14 pinta-ajan jälkeen. Jälleen ihmettelin että mikä helvetin kiire sinne on painaa noin nopeasti. No ei auttanut itku markkinoilla. Veteen vaan Lucan kanssa ja ihailemaan hylkyä sisäpuolelta. Vaikuttava kokemus. Hämmästyttävän ehjänä on paikat pysyneet. Varsinkin kun Lucan kaltaiset heput kiertävät sisätiloissa päivittäin; Herra paukutti kattoon ja lattiaan vuorotellen ja roikkui kiinni joka paikassa. Reilun puolen tunnin sukelluksen jälkeen alkoi Lucan tietokone piipittämään. Herra loi nopean vilkaisun koneeseen ja sukellus jatkui. Täh? Piipitys jatkuu ja mies ei ole moksiskaan. Menin lähemmäs ja vilkaisin niin decoillehan se oli jo paukahtanut. Itsellä oli vielä viitisen minuuttia jäljellä. Koitin kertoa että nyt pitäisi mennä ulos tästä kiulusta ja nousta pikkuhiljaa ylöspäin, mutta ei mitään reaktiota. Useiden yritysten jälkeen sain miehen ulos omankin koneen piipatessa ja nousimme ylemmäs. Seurauksena oli pari minuuttia pidempi turvapysähdys ja Lucalla pitkälti toistakymmentä. Lisäksi päätin jättää väliin viimeisen Ras Mohammedin sukelluksen. Edessä oli kuitenkin vielä automatka takaisin Dahabiin ja tie kulkee parhaillaan kilometrin korkeudessa. Kiitos Luca!
Juhannuksen jälkeen veimme pojat Sharm El Sheikiin Aqua Parkiin pitämään hauskaa. Matkaa suunnitellessa kysäisin respan tätiltä hintaa jos otamme koko komeuden häneltä. Vaivaiset 1600 puntaa oli all inclusive hinta. Antaapa olla. Järjestimme itse kyytimme ja all inclusive pääsylippumme ja hintaa kertyi hiukan yli 1000 puntaa. Joku vetää "hieman" välistä. Paikka oli hieno ja siisti eikä siellä ollut juurikaan ruuhkaa. Ennakkoluuloni paikkaa kohtaan osoittautuivat siis täysin vääriksi ja mukaan pakkaamani WOK-veitsi (Wrist Open Knife) turhaksi. Ryssät tosin yrittivät parhaansa mukaan sotkea kaiken ja aiheuttaa sekasortoa siinä kuitenkaan onnistumatta. Alue on valtavan kokoinen ja soveltuu kaiken ikäisille. Pojilla riitti liukumäkiä koko päiväksi ja itkuhan siinä tuli kun piti lähteä 6 tunnin jälkeen pois.
Niin tosiaan. Satu on oppinut hyppäämään pää edellä uima-altaaseen. WUUUHUUU!!! Hetken kuvittelimme että kadulta raikuva huuto olisi ollut paikallisten suosionosoituksia Satun uudelle taidolle, mutta sitten muistimme mielenosoitukset. Äääh! Ne olikin vain niitä Mursin vastustajia. Mitä näihin mielenilmauksiin tulee, on ehkä hieman huvittavaa lukea iltalehdestä otsikoita joissa puhutaan sadoista tuhansista ja muutamista suurimmista kaupungeista. Paskapuhetta! Täällä on koko maa ja joka ainoa pikkukyläkin liikenteessä. Pelkästään täällä Dahabissa oli varmasti satoja mielenosoittajia kadulla. Saapa nähdä mitä on tulossa. Keskiviikko iltaan kai hallitus sai armeijalta aikaa. No, eipä se kyllä haittaisi vaikka kaikki lentokentät suljettaisiin muutamaksi viikkoa ja loma jatkuisi hieman suunniteltua pidempään...
Päätän raporttini täältä tähän,
Jarim
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Uuden alku
Edellisestä runoilusta onkin jo vierähtänyt tovi ja paljon on tuona aikana tapahtunutkin. Talo on siis myyty ja muuttokin on jo tehty. "Hieman" meinasi tulla ja tulikin kiire uuden kotimme remontin kanssa eikä aina niin viivalla oleva työnjohdollinen esimiehenikään antanut siimaa remontin jouduttamiseen. No, herra otti lomapyynnöstäni kopin, laittoi sen pitoon, hoisi ASAP eikä näyttänyt vihreätä valoa. Jotenkin en ole ollenkaan yllättynyt ja tuskin on kukaan muukaan ko. henkilön "työ"tavat tunteva kanssataistelija. Pelasin muutaman päivän pasianssia työpaikalla jalat pöydällä kun minua ei ollut varaa laskea lomalle. Jokaista meitä täällä tarvitaan... :)
Viimeistä kertaa vanhasta kodista on siis lähdetty ja kastuihan se silmäkulma kuten ounastelinkin. Pienen pieni itkun tirautus ja se oli siinä. Jännä homma! Olin kyllä odottanut oikein kunnon vollotusta ainakin Satulta, mutta ei. Ehkä me molemmat olemme asennoituneet luopumiseen "oikein" ja tiedämme mitä kaikkea hyvää on luvassa kun karistamme vanhan kotimme pölyt jaloistamme. Tunne olisi varmasti ollut täysin erilainen jos olisi JOUTUNUT luopumaan koko komeudesta.
Takamaalle ollaan kotiuduttu erinomaisesti ja pojilla on yhtä juhlaa kun pihassa on aina joku leikkikaveri. Muutto ei tunnu rassaavan kumpaakaan pätkääkään, oikeastaan voisin väittää herrojen viihtyvän jopa paremmin uudessa kodissamme.
Kaikki muukin kevään hässäkkä on saatu onnellisesti päätökseen. Itsellä on sukelluskouluttajan kortti plakkarissa ja Satu sai oman tutkintonsa valmiiksi. Palkinnoksi tästä kaikesta päätimme lähteä kuukaudeksi lomailemaan tuttuun, turvalliseen ja takuulämpöiseen Egyptiin, tarkemmin sanottuna Dahabiin (taas)!
Dahabissa ollaan pyöritty nyt viikko ja tämä on vain edelleen yksi parhaista paikoista jossa olemme koskaan olleet. Tunnelma on leppoisa ja rauhallinen, ihmiset ystävällisiä eivätkä tule liian iholle kuten esimerkiksi Sharm el Sheikissä.
Lennot otimme turkish airlinesiltä ja kodiksemme valitsimme seaview resort nimisestä paikasta oikein huoneiston. Kaksi makuuhuonetta, olohuone, keittiö, valtava kattoterassi ja resortin uima-allas maksaa kuukaudessa 1000€. Hintataso koko Dahabissa on säilynyt maltillisena ja ehkä juuri siksi täällä onkin hyvä harjoitella The Reissua varten elämään säästeliäästi. Ravintolassa koko orkesteri syö illallisen jälkkäreineen n.20 eurolla ja lounaan saa kadun varresta alle euron nenä. Sukellukset Bedouin Diversin kanssa maksavat 18€ kpl, tosin tämä on meille vanhoille tutuille erikoishinta. Listan mukaan sukellukset ovat 25€ kpl eli ei kallis sekään.
Päivät kuluvat siis altaalla ja rannalla. Sukellukset järjestyvät erinomaisesti siten että toinen sukeltaa aamu- ja toinen iltapäivällä. Jos kohteet ovat kauempana, pakkautuu koko porukka hajoamispisteessä olevaan Jeeppiin ja vietämme päivän siis jossain kauempana. Näillä kauemmilla saiteilla on myös olemassa "ravintoloita" joista saa varsin maukasta ruokaa kohtuulliseen hintaan. Kun olet vallannut ravintolasta oman loossin, voit huoletta jättää reppusi kaikkine arvotavaroineen siihen siksi aikaa kun käyt sukeltamassa. Hmmm! Toimisikohan tämä Suomessa? Entäpä päiväunet sukellusten välissä ravintolan loossissa? Toinen hmmm!
Jatkosuunnitelmia lomareissulle on ainakin vesipuisto Sharmissa (hyi helevetti), kameliretki ja yö beduiiniteltassa Ras Abu Gallumissa ja kenties Mount Sinai. Saapa nähdä mitä muuta keksitään...
Pojilta terveisiä mummille ja vaarille, Jyrkille ja Mialle, Gleemoloille, päikkytäteille ja -kavereille, eskarikavereille, Päiville, Rainelle ja kaikille muillekin!!!
Viimeistä kertaa vanhasta kodista on siis lähdetty ja kastuihan se silmäkulma kuten ounastelinkin. Pienen pieni itkun tirautus ja se oli siinä. Jännä homma! Olin kyllä odottanut oikein kunnon vollotusta ainakin Satulta, mutta ei. Ehkä me molemmat olemme asennoituneet luopumiseen "oikein" ja tiedämme mitä kaikkea hyvää on luvassa kun karistamme vanhan kotimme pölyt jaloistamme. Tunne olisi varmasti ollut täysin erilainen jos olisi JOUTUNUT luopumaan koko komeudesta.
Takamaalle ollaan kotiuduttu erinomaisesti ja pojilla on yhtä juhlaa kun pihassa on aina joku leikkikaveri. Muutto ei tunnu rassaavan kumpaakaan pätkääkään, oikeastaan voisin väittää herrojen viihtyvän jopa paremmin uudessa kodissamme.
Kaikki muukin kevään hässäkkä on saatu onnellisesti päätökseen. Itsellä on sukelluskouluttajan kortti plakkarissa ja Satu sai oman tutkintonsa valmiiksi. Palkinnoksi tästä kaikesta päätimme lähteä kuukaudeksi lomailemaan tuttuun, turvalliseen ja takuulämpöiseen Egyptiin, tarkemmin sanottuna Dahabiin (taas)!
Dahabissa ollaan pyöritty nyt viikko ja tämä on vain edelleen yksi parhaista paikoista jossa olemme koskaan olleet. Tunnelma on leppoisa ja rauhallinen, ihmiset ystävällisiä eivätkä tule liian iholle kuten esimerkiksi Sharm el Sheikissä.
Lennot otimme turkish airlinesiltä ja kodiksemme valitsimme seaview resort nimisestä paikasta oikein huoneiston. Kaksi makuuhuonetta, olohuone, keittiö, valtava kattoterassi ja resortin uima-allas maksaa kuukaudessa 1000€. Hintataso koko Dahabissa on säilynyt maltillisena ja ehkä juuri siksi täällä onkin hyvä harjoitella The Reissua varten elämään säästeliäästi. Ravintolassa koko orkesteri syö illallisen jälkkäreineen n.20 eurolla ja lounaan saa kadun varresta alle euron nenä. Sukellukset Bedouin Diversin kanssa maksavat 18€ kpl, tosin tämä on meille vanhoille tutuille erikoishinta. Listan mukaan sukellukset ovat 25€ kpl eli ei kallis sekään.
Päivät kuluvat siis altaalla ja rannalla. Sukellukset järjestyvät erinomaisesti siten että toinen sukeltaa aamu- ja toinen iltapäivällä. Jos kohteet ovat kauempana, pakkautuu koko porukka hajoamispisteessä olevaan Jeeppiin ja vietämme päivän siis jossain kauempana. Näillä kauemmilla saiteilla on myös olemassa "ravintoloita" joista saa varsin maukasta ruokaa kohtuulliseen hintaan. Kun olet vallannut ravintolasta oman loossin, voit huoletta jättää reppusi kaikkine arvotavaroineen siihen siksi aikaa kun käyt sukeltamassa. Hmmm! Toimisikohan tämä Suomessa? Entäpä päiväunet sukellusten välissä ravintolan loossissa? Toinen hmmm!
Pojilta terveisiä mummille ja vaarille, Jyrkille ja Mialle, Gleemoloille, päikkytäteille ja -kavereille, eskarikavereille, Päiville, Rainelle ja kaikille muillekin!!!
torstai 28. helmikuuta 2013
Saat sen mistä luovut
.JPG)
Oravanpyörä Pirkkalassa pyörii omaa rauhallista tahtiaan. Joku kuitenkin jäi edellisellä reissulla mieltä kaivamaan ja päätimme toteuttaa pitkäaikaisen unelmamme vuodesta ulkomailla. Tuumasta toimeen siis. Ihan aluksi piti varmistaa että työnantaja on halukas myöntämään vuorotteluvapaata haluamanamme ajankohtana. Hakemus sisään ja läpi meni. Täysin ilman mitään ehtoja ja Urho Matteja. En ollut uskoa todeksi!!!
Seuraavaksi oli vuorossa rakkaimpamme eli oman ihanan kotimme myynti. Mainos Facebookissa omilla sivuilla ja puhelu Pirkkalaisessa olleeseen ilmoitukseen tuottivat toivotun tuloksen. Talo on siis myyty ja uusi koti ostettu tori.fi:stä. Edessä on vielä kuitenkin "pientä" pintaremonttia Takamaalla ennenkuin pääsemme sinne muuttamaan. Tuo "pieni" pintaremontti tuntuu käyttäytyvän vähän samalla tavalla kuin pullataikina; paisuu, paisuu, paisuu... Ihania nuo naisten kotkotukset. Uuuuhhh!!!
Vanhasta luopuminen on ainakin toistaiseksi mennyt kivuttomasti. Silmäkulma ei kostunut kun kirjoitti kauppakirjaan nimeä, mutta kyllä se sieltä vielä tulee...
Tähän mennessä ei siis olla saatu muuta aikaiseksi kuin nuo suurimmat projektit. Vielä olisi muutama pikkujuttu mietittävänä ennen The reissua. Aaronin koulunkäynti, matkakohteet, siirtymiset, majoitukset jne. ovat siis toistaiseksi suunnitteilla-tilassa. Kohteista olemme Satun kanssa hiukan eri mieltä; minä haluan Aasiaan ja Satu Väli- ja Etelä-Amerikkaan. Aloitamme siis reissun Ameriikoista... No, pääseehän sieltä helposti pois takuulla viihtyisään Aasiaan. :)
Ja jottei koko tämä kevät menisi liian tylsäksi, olen hoitanut itseni, remonttien, muuttojen ym. lisäksi, Instructor-koulutukseen. 18.5. pitäisi olla valmista. Ja pitäähän siitäkin hommasta saada kokemusta ennen The reissua. Siksipä kesä meneekin jossain muualla kuin Suomessa Pirkkalassa Takamaalla...:)
Satukin on koittanut järjestää itselleen pienimuotoista ressiä Master of Healthcare-tittelin kanssa. Myös siitä pitäisi tulla valmista toukokuun puolella eli yhtä juhlaa on luvassa.
Yhteenvetona sanottakoon että mieli on haikea, mutta onnellinen ja iloinen. Luvassa on kuitenkin ikimuistoinen vuosi koko perheelle ties missä! Ja kuka tietää mitä matkalla tai sen jälkeen tulee vastaan. Kenties joku sukelluskeskus jonka ovipielessä roikkuu kyltti: "For Sale", tai sitten en halua enää koskaan lähteä Nokian Edeniä kauemmas. Mennään päivä kerrallaan...
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Kuala Lumpur - Koti
Kotiin on jo päästy, Joulu juhlittu ja vuosi vaihdettu. On siis ilmeisesti aika päättää tämä matka kirjallisenkin tuotoksen osalta.
Tarkoituksenamme oli siis mennä yöjunalla KL:stä Johor Bahruun ja siellä Legolandiin. No, suunnitelmiin tuli jostain syystä muutos. Päätimme taittaa matkan päiväbussilla (4h) ja olla yötä JB:ssä hotellissa. Näin olisimme kaikki pirteimmillämme Legolandin koitosta varten. Päätimme myös viettää viimeisen päivän KL:ssä hotellin altaalla ja ehkä sitten illalla kävisimme China Townissa syömässä. Haaveeksi jäi myös tuo jälkimmäinen suunnitelma ja haimme kassillisen hedelmiä läheisestä marketista...
Bussimatka sujui vallan mainiosti ja asemalta napattu taksikuskikin tunsi reitin uutuudenkarheaan hotelliimme kiitettävästi. Eipä ollut kummoinen luukku, mutta siisti ja sijainniltaan erinomainen meidän tarkoituksiimme. Itse kaupungissa ei juuri ole nähtävää eikä tekemistä. Ostoskeskukset ovat sellaisia rihkamahullunmyllyjä että Tuurin kyläkauppias jää kirkkaasti kakkoseksi. Ainiin. Johor Bahrussa on 78 KFC:tä...
Seuraavaksi olikin luvassa loman loppukliimaksi: Legoland Malaysia!!! Taksi alle ja nokka kohti Legolandia. Tunnin matka tuntui pojista varmasti ikuisuudelta. Kuski myös tiedusteli että haluammeko käydä myös Hello Kitty Parkissa. Vastaus oli päivän tähdiltä kysyttynä yksimielinen: "No ei todellAkaan haluta!". Asia selvä. Saapa nähdä josko siellä on kohta Angry Birds Park. On meinaan melkoinen hitti tuolla(kin) päin maailmaa.
Puisto itsessään on hieno ja siisti paikka. Touhuttavaa riittää kaikenikäisille, mutta toki suurimpana kohderyhmänä 6+ vuotiaat. Henkkaa harmitti kun ei päässyt joka paikkaan ja Aaronia harmitti kun joutui menemään joka paikkaan pikkuveljen kanssa. Äitiä ja iskää ei harmittanut missään vaiheessa!
.JPG)
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niinpä oli pakko lähteä kotia kohti. Singaporen kentälle siis odottelemaan Lufthansan Airbus A380-800 saapumista. Lento kohti Frankfurtia meni nätisti lampaita laskiessa. Frankfurtissa oli sitten "hiukan" sumua ja jatkolento oli jo saapuessaan myöhässä. Lähtö puolestaan viivästyi reilun tunnin entisestään kun loadmaster oli kateissa... Helsinkiin kuitenkin päästiin ja siellä vaari olikin meitä vastassa. Passatin huristellessa kohti Tamperetta, oli ajoviima ja moottorin hurina lähes ainoat havaittavat äänet. Pakkasta oli 15 astetta. Lämpötila siis tippui vuorokaudessa 45 astetta. Hurinan ja huminan katkaisi Aaronin kysymys hiukan ennen Riihimäkeä: "Iskä, Eiks oliski paljo hienompaa jos oltais vaan yks päivä täällä ja sit taas sata päivää reissussa?" -Meidän poika! <3
Bussimatka sujui vallan mainiosti ja asemalta napattu taksikuskikin tunsi reitin uutuudenkarheaan hotelliimme kiitettävästi. Eipä ollut kummoinen luukku, mutta siisti ja sijainniltaan erinomainen meidän tarkoituksiimme. Itse kaupungissa ei juuri ole nähtävää eikä tekemistä. Ostoskeskukset ovat sellaisia rihkamahullunmyllyjä että Tuurin kyläkauppias jää kirkkaasti kakkoseksi. Ainiin. Johor Bahrussa on 78 KFC:tä...
Seuraavaksi olikin luvassa loman loppukliimaksi: Legoland Malaysia!!! Taksi alle ja nokka kohti Legolandia. Tunnin matka tuntui pojista varmasti ikuisuudelta. Kuski myös tiedusteli että haluammeko käydä myös Hello Kitty Parkissa. Vastaus oli päivän tähdiltä kysyttynä yksimielinen: "No ei todellAkaan haluta!". Asia selvä. Saapa nähdä josko siellä on kohta Angry Birds Park. On meinaan melkoinen hitti tuolla(kin) päin maailmaa.
Puisto itsessään on hieno ja siisti paikka. Touhuttavaa riittää kaikenikäisille, mutta toki suurimpana kohderyhmänä 6+ vuotiaat. Henkkaa harmitti kun ei päässyt joka paikkaan ja Aaronia harmitti kun joutui menemään joka paikkaan pikkuveljen kanssa. Äitiä ja iskää ei harmittanut missään vaiheessa!
.JPG)
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niinpä oli pakko lähteä kotia kohti. Singaporen kentälle siis odottelemaan Lufthansan Airbus A380-800 saapumista. Lento kohti Frankfurtia meni nätisti lampaita laskiessa. Frankfurtissa oli sitten "hiukan" sumua ja jatkolento oli jo saapuessaan myöhässä. Lähtö puolestaan viivästyi reilun tunnin entisestään kun loadmaster oli kateissa... Helsinkiin kuitenkin päästiin ja siellä vaari olikin meitä vastassa. Passatin huristellessa kohti Tamperetta, oli ajoviima ja moottorin hurina lähes ainoat havaittavat äänet. Pakkasta oli 15 astetta. Lämpötila siis tippui vuorokaudessa 45 astetta. Hurinan ja huminan katkaisi Aaronin kysymys hiukan ennen Riihimäkeä: "Iskä, Eiks oliski paljo hienompaa jos oltais vaan yks päivä täällä ja sit taas sata päivää reissussa?" -Meidän poika! <3
tiistai 27. marraskuuta 2012
Togean Islands-Palu-Makassar-KL
Kerrataanpa hieman tuota siirtymistämme Togeaneilta Paluun ja jätetään turha kaunistelu tuolle hameväelle. Veneellä siis lähdettiin Black Marlinista Wakain satamaan ja siellä vaihdoimme oikeaan laivaan. Nousu 20 metriseen puulaivaan tapahtui sen kyljessä olevasta neliömetrin aukosta joka oli kuitenkin metrin vesirajan yläpuolella. Black Marlinin veneeseen jääneet sukeltamaan suuntaavat kanssamatkustajat huusivat peräämme:"Are you sure you wanna do it?"
Sisäpuolella näky ja haju oli melkoinen. Tai no, näky niin pitkälle kuin näkyi, koska koko kerroshan oli täynnä tupakansavua. Mieleeni tuli lähinnä joku Indiana Jonesin seikkailuelokuva, ainoastaan lavereilla luikertelevat käärmeet puuttuivat. Kerros oli alle 180cm korkea ja lisää matkustajapaikkoja oli saatu rakentamalla "kerrossängyt" metrin korkeuteen lähes koko kerroksen alalle. Tällä menetelmällä yhdestä kerroksesta tuli ikäänkuin kaksi ja matkustajamäärä saatiin helposti tuplattua. Ei sillä että ihmis- tai tavaramäärää olisi edes yritetty rajoittaa. Laivan toinen kerros oli täsmälleen samanlainen, joskin siellä oli hieman helpompi hengittää koska siellä oli sentään avoimia ikkunoita. Tupakointia ei koko puukiulussa ollut tietenkään rajoitettu millään tavalla. Myöskään roskiksia en löytänyt ensimmäistäkään. Kaikki paska lentää paikallisten toimesta suoraan mereen. Siis ihan kaikki. Kukaan ei edes yritä peitellä jos heittää kassillisen eväspapereita muovimukeineen ja -pulloineen yli laidan. Jotenkin tuli äärettömän surullinen mieli tuosta sikailusta. Toisaalta voin jatkossa täysin hyvällä omallatunnolla ostaa 5-litraisen bensiiniauton. Suomalaiset eivät maailmaa pelasta, kyllä sen pelastaminen on aloitettava jostain ihan muualta!
Olimme jälleen kerran laivan paras nähtävyys, paikallisten mielestä. Koko "risteilyn" ajan olimme piiritettynä ja tuijotettuna. Tuijottaminen ei ole mitenkään epänormaalia täälläpäin. On täysin normaalia pysähtyä paikoilleen, tiputtaa leuka ja alahuuli täysin rennoksi sekä ryhtyä tuijottamaan. Kokeilimme Satun kanssa leuan ja huulen rentouttamista. On muuten älyttömän vaikeaa! Koittakaa vaikka itse! Olisin halunnut ottaa valokuvan suorituksesta, mutten kehdannut, koska se ei mielestäni ole kohteliasta. Näin jälkeenpäin mietittynä, olinpa hölmö!
Laivan saavuttua Ampanaan piti hommata kyyti vähintään Posoon tai jos onnistuisi, suoraan Paluun. Tämä onnistui yllättävän kivuttomasti; olimme sopineet kyydistä jo ennen kuin edes nousimme laivasta. Miljoonalla omalla autolla suoraan Paluun, arvioitu saapumisaika yöllä 0000-0400 ja kokonaiskesto 8-12 tuntia. Matka sujui rattoisasti kaiken maailman kinttupoluilla. Pososta soitin hotelliin ja varasin huoneen kolmeksi yöksi. Saavuimme hotellille 0230 aikoihin, mutta eihän siellä ollut kuin siivooja luutuamassa lattioita. Kuljettajamme tiesi kertoa että hotelli on kuulemma täynnä. Ahaa. Se siitä varauksesta. Onneksi lonely planet antaa kaikki kolme hotellivaihtoehtoa tähän kylään, eikun nokka kohti seuraavaa. Sama tilanne, full! Ja seuraavassa ja sitä seuraavassa ja sitä seuraavassa... Jollain pikkukujalla heräsi toivonkipinä majoituksesta, mutta sekin osoittautui fulliksi, kun respan setä tajusi minun olevan perheellinen ja näinollen jättäisin todennäköisesti pihamaalla pyörivien maailman vanhinta ammattia harjoittavien naisten palvelut käyttämättä. Lopulta kuitenkin joskus 0330 aikoihin tärppäsi ja saimme huoneen Palu Golden hotellista. Tämä on kuulemma Palun ensimmäinen hotelli joka on avattu joskus 1990 tietämissä , mutta omituista kyllä, Lonely Planet ei maininnut sanaakaan koko paikasta.
Palussa ei ole oikeastaan mitään muuta kuin lentokenttä jonka takia sinne kannattaa matkustaa. Toki jos pidät huomion keskipisteenä olemisesta, tämä on se oikea paikka juuri sinulle. Yhtenä päivänä olin huoneemme parvekkeella harrastamassa huonoa tapaani ja hotellin uima-altaassa oli reilut sata lasta ilmeisesti uimakoulussa. Yksi heistä huomasi minut ja ryhtyi heiluttamaan ja juoksemaan kohti sekä huusi:"Hello Mister!" ja tietenkin loput lapset tekivät saman perässä. Uimakoulu muuttui hetkessä täysin hallitsemattomaksi kaaokseksi. Tumppasin ja pakenin sisään...
Lento Palusta Makassariin oli tunnin myöhässä eikä perillä liioin ollut tilaamamme ilmainen kyytikään meitä vastassa. Taksilla sitten siis. 65 000 viiden minuutin matkasta oli hieman liikaa eikä respakaan sitä suostunut maksamaan vaikka niin vaadin. Sisäänkirjautumisen yhteydessä kirjattiin myös ylös poistumisaikamme, 0230 PM. Huoneemme vessassa odotti poikia ja Satua ilahduttanut yllätys; kaksi torakkaa! Sihaukset RAIDia ja niistä tuli vainaat kun eivät tajunneet mihinkään koloihinsakaan luikkia. Iltapalaksi einiinmaukasta Nasi Gorengia ja sitten maate. Puhelin soi 0230 ja meille ilmoitettiin automme odottavan. Jos nyt kuitenkin odotettaisiin vielä 12 tuntia...
Aamiaisella oli paahtoleipää, hiirenpaskannäköisiä suklaanonparelleja ja keltaistakin keltaisempaa voita. Päätin tyytyä pelkkään kahviin. Päätimme siirtyä kentälle suunniteltua aiemmin koska kukaan ei ollut syönyt mitään. 1200 auto kentälle ja KFC:lle. Sitten muutaman tunnin hengailu kentällä aikaa tappaen. AirAsian piti lähteä 1615, mutta sen kuulutettiin olevan 45min myöhässä. Samassa kun kuulutus päättyi, tuli odotusaulaan kärryllinen pahvirasioita. Evästä matkustajille ettei kukaan vaan hermostu lennon myöhästymisestä! Air Asia, neljästi maailman parhaaksi halpalentoyhtiöksi valittu, näytti jälleen kyntensä!!!
Kuala Lumpuriin saavuimme noin puolitoista tuntia myöhässä. No eipä sen väliä. Taksi alle, koska saavuimme LCC-terminaaliin emmekä KLIA:lle, ja nokka kohti tuttua ja turvallista Nomad SuCasa hotellia. Täällä kaikki toimi niinkuin oli tilattu. Kahden makuuhuoneen ja keittiön/olohuoneen huoneisto kahdeksannessa kerroksessa on aikamoista luksusta, mutta hinta on silti alle 80€ yöstä.
Shoppailumaratooni avattiin eilen Pavillionissa ja rahaa menikin ihan riittävästi. Löysin myös maailman hienoimman rannekellon, mutta en saanut ostaa sitä. Liekö reilun 5000€ hinta vaikuttanut luvan epäämiseen... Ehkä jollain toisella kertaa sitten. Pojat jaksoi hienosti koko päivän kun lupasimme mennä päivän päätteeksi lelukauppaan. Äkkiä voisi luulla että 7-kerroksisessa Idea Parkissa olisi yli 5 neliön lelupuoti, mutta ei. Tämä vessan kokoinen koppi oli ainoa koko keskuksessa. Onneksi sieltä kuitenkin löytyi pari sailaan siistiä pleidiä... :) Nähtiin myös Tero ja Kirsi, jotka ovat "hiukan" pidemmällä reissulla. Heidän tunnelmiaan voi seurata osoitteessa www.reissulla.blogspot.com. Oli kiva nähdä! Tänään onkin sitten taloudellisen tilanteen pakottamana pysytty tiiviisti hotellin uima-altaalla, mutta huomenna kuulemma voidaan käydä Suria-keskuksessa ihan varovasti kurkkaamassa ennenkuin hyppäämme yöjunaan kohti Johor Bahrun Legolandiä.
Sisäpuolella näky ja haju oli melkoinen. Tai no, näky niin pitkälle kuin näkyi, koska koko kerroshan oli täynnä tupakansavua. Mieleeni tuli lähinnä joku Indiana Jonesin seikkailuelokuva, ainoastaan lavereilla luikertelevat käärmeet puuttuivat. Kerros oli alle 180cm korkea ja lisää matkustajapaikkoja oli saatu rakentamalla "kerrossängyt" metrin korkeuteen lähes koko kerroksen alalle. Tällä menetelmällä yhdestä kerroksesta tuli ikäänkuin kaksi ja matkustajamäärä saatiin helposti tuplattua. Ei sillä että ihmis- tai tavaramäärää olisi edes yritetty rajoittaa. Laivan toinen kerros oli täsmälleen samanlainen, joskin siellä oli hieman helpompi hengittää koska siellä oli sentään avoimia ikkunoita. Tupakointia ei koko puukiulussa ollut tietenkään rajoitettu millään tavalla. Myöskään roskiksia en löytänyt ensimmäistäkään. Kaikki paska lentää paikallisten toimesta suoraan mereen. Siis ihan kaikki. Kukaan ei edes yritä peitellä jos heittää kassillisen eväspapereita muovimukeineen ja -pulloineen yli laidan. Jotenkin tuli äärettömän surullinen mieli tuosta sikailusta. Toisaalta voin jatkossa täysin hyvällä omallatunnolla ostaa 5-litraisen bensiiniauton. Suomalaiset eivät maailmaa pelasta, kyllä sen pelastaminen on aloitettava jostain ihan muualta!
Olimme jälleen kerran laivan paras nähtävyys, paikallisten mielestä. Koko "risteilyn" ajan olimme piiritettynä ja tuijotettuna. Tuijottaminen ei ole mitenkään epänormaalia täälläpäin. On täysin normaalia pysähtyä paikoilleen, tiputtaa leuka ja alahuuli täysin rennoksi sekä ryhtyä tuijottamaan. Kokeilimme Satun kanssa leuan ja huulen rentouttamista. On muuten älyttömän vaikeaa! Koittakaa vaikka itse! Olisin halunnut ottaa valokuvan suorituksesta, mutten kehdannut, koska se ei mielestäni ole kohteliasta. Näin jälkeenpäin mietittynä, olinpa hölmö!
Laivan saavuttua Ampanaan piti hommata kyyti vähintään Posoon tai jos onnistuisi, suoraan Paluun. Tämä onnistui yllättävän kivuttomasti; olimme sopineet kyydistä jo ennen kuin edes nousimme laivasta. Miljoonalla omalla autolla suoraan Paluun, arvioitu saapumisaika yöllä 0000-0400 ja kokonaiskesto 8-12 tuntia. Matka sujui rattoisasti kaiken maailman kinttupoluilla. Pososta soitin hotelliin ja varasin huoneen kolmeksi yöksi. Saavuimme hotellille 0230 aikoihin, mutta eihän siellä ollut kuin siivooja luutuamassa lattioita. Kuljettajamme tiesi kertoa että hotelli on kuulemma täynnä. Ahaa. Se siitä varauksesta. Onneksi lonely planet antaa kaikki kolme hotellivaihtoehtoa tähän kylään, eikun nokka kohti seuraavaa. Sama tilanne, full! Ja seuraavassa ja sitä seuraavassa ja sitä seuraavassa... Jollain pikkukujalla heräsi toivonkipinä majoituksesta, mutta sekin osoittautui fulliksi, kun respan setä tajusi minun olevan perheellinen ja näinollen jättäisin todennäköisesti pihamaalla pyörivien maailman vanhinta ammattia harjoittavien naisten palvelut käyttämättä. Lopulta kuitenkin joskus 0330 aikoihin tärppäsi ja saimme huoneen Palu Golden hotellista. Tämä on kuulemma Palun ensimmäinen hotelli joka on avattu joskus 1990 tietämissä , mutta omituista kyllä, Lonely Planet ei maininnut sanaakaan koko paikasta.
Palussa ei ole oikeastaan mitään muuta kuin lentokenttä jonka takia sinne kannattaa matkustaa. Toki jos pidät huomion keskipisteenä olemisesta, tämä on se oikea paikka juuri sinulle. Yhtenä päivänä olin huoneemme parvekkeella harrastamassa huonoa tapaani ja hotellin uima-altaassa oli reilut sata lasta ilmeisesti uimakoulussa. Yksi heistä huomasi minut ja ryhtyi heiluttamaan ja juoksemaan kohti sekä huusi:"Hello Mister!" ja tietenkin loput lapset tekivät saman perässä. Uimakoulu muuttui hetkessä täysin hallitsemattomaksi kaaokseksi. Tumppasin ja pakenin sisään...
Lento Palusta Makassariin oli tunnin myöhässä eikä perillä liioin ollut tilaamamme ilmainen kyytikään meitä vastassa. Taksilla sitten siis. 65 000 viiden minuutin matkasta oli hieman liikaa eikä respakaan sitä suostunut maksamaan vaikka niin vaadin. Sisäänkirjautumisen yhteydessä kirjattiin myös ylös poistumisaikamme, 0230 PM. Huoneemme vessassa odotti poikia ja Satua ilahduttanut yllätys; kaksi torakkaa! Sihaukset RAIDia ja niistä tuli vainaat kun eivät tajunneet mihinkään koloihinsakaan luikkia. Iltapalaksi einiinmaukasta Nasi Gorengia ja sitten maate. Puhelin soi 0230 ja meille ilmoitettiin automme odottavan. Jos nyt kuitenkin odotettaisiin vielä 12 tuntia...
Aamiaisella oli paahtoleipää, hiirenpaskannäköisiä suklaanonparelleja ja keltaistakin keltaisempaa voita. Päätin tyytyä pelkkään kahviin. Päätimme siirtyä kentälle suunniteltua aiemmin koska kukaan ei ollut syönyt mitään. 1200 auto kentälle ja KFC:lle. Sitten muutaman tunnin hengailu kentällä aikaa tappaen. AirAsian piti lähteä 1615, mutta sen kuulutettiin olevan 45min myöhässä. Samassa kun kuulutus päättyi, tuli odotusaulaan kärryllinen pahvirasioita. Evästä matkustajille ettei kukaan vaan hermostu lennon myöhästymisestä! Air Asia, neljästi maailman parhaaksi halpalentoyhtiöksi valittu, näytti jälleen kyntensä!!!
Kuala Lumpuriin saavuimme noin puolitoista tuntia myöhässä. No eipä sen väliä. Taksi alle, koska saavuimme LCC-terminaaliin emmekä KLIA:lle, ja nokka kohti tuttua ja turvallista Nomad SuCasa hotellia. Täällä kaikki toimi niinkuin oli tilattu. Kahden makuuhuoneen ja keittiön/olohuoneen huoneisto kahdeksannessa kerroksessa on aikamoista luksusta, mutta hinta on silti alle 80€ yöstä.
Shoppailumaratooni avattiin eilen Pavillionissa ja rahaa menikin ihan riittävästi. Löysin myös maailman hienoimman rannekellon, mutta en saanut ostaa sitä. Liekö reilun 5000€ hinta vaikuttanut luvan epäämiseen... Ehkä jollain toisella kertaa sitten. Pojat jaksoi hienosti koko päivän kun lupasimme mennä päivän päätteeksi lelukauppaan. Äkkiä voisi luulla että 7-kerroksisessa Idea Parkissa olisi yli 5 neliön lelupuoti, mutta ei. Tämä vessan kokoinen koppi oli ainoa koko keskuksessa. Onneksi sieltä kuitenkin löytyi pari sailaan siistiä pleidiä... :) Nähtiin myös Tero ja Kirsi, jotka ovat "hiukan" pidemmällä reissulla. Heidän tunnelmiaan voi seurata osoitteessa www.reissulla.blogspot.com. Oli kiva nähdä! Tänään onkin sitten taloudellisen tilanteen pakottamana pysytty tiiviisti hotellin uima-altaalla, mutta huomenna kuulemma voidaan käydä Suria-keskuksessa ihan varovasti kurkkaamassa ennenkuin hyppäämme yöjunaan kohti Johor Bahrun Legolandiä.
lauantai 24. marraskuuta 2012
Malarialääke ja Palu
Meillähän ei ole poikien kanssa matkustettaessa ollut missään reissussa malarialääkkeitä. Nyt kuitenkin uskoimme varoituksia Togeanien malariauhasta ja päätimme ottaa lääkityksen käyttöön. Meillä kaikilla on ollut tässä matkan varrella monenlaisia pikkuvaivoja, jotka viimein osasimme yhdistää em. lääkkeeseen. Meidät on kohdannut myös tuoteselosteessakin tuntematon sivuoire -haju :-(. Meillä tuo ongelma esiistyy vain Henkalla. Mietittiin pitkään, miten kaveri voi jatkuvasta pesusta huolimatta haista niin järkyttävän pahalle.. Siis järkyttävän, järkyttävän pahalle. Mitä ilmeisemmin lääke tulee hien mukana ulos ja aiheuttaa hajun lisäksi tuhansia näppylöitä. Näppylöitä on meillä kaikilla, mutta Henkka on pelkkiä näppylöitä koko poika.
Ollaan useampana yönä herätty keskellä yötä, pilkkopimeässä kuuluvaan kiljuntaan. Vuorotellen jompi kumpi on kuumeessa tai näkee jotain kammottavaa unta. Nämä lienevät myös malarialääkkeen tekosia? Togeaneilla kun yöllä on tosiaan ihan pilkkopimeää ja siinä ei äkkiä löydäkään taskulamppua, saati hyttysverkon reunaa... Keskellä yötä myös vedensaanti on vaikeaa. Ollaan siis kaadettu pilkkopimeässä vessassa, taskulampun valossa, kauhalla vettä paljusta viilentääksemme kuumepotilaita. Melko ikimuistoisia öitä. Päivisin kuumeen viilentäminen onkin mukavaa hommaa, kun saa lillua meressä. Se on ainoa keino viilentyä, kun sisä- ja ulkolämpötila hipovat neljääkymppiä.
Nyt ollaankin sitten jouduttu jättämään Togeanien paratiisisaaret. Ollaan tällä hetkellä kaupungissa nimeltä Palu.Tänne pääseminen Togeaneilta olikin sitten vuorokauden mittainen projekti. Lähdettiin aamulla veneellä Togeaneilta, vaihdettiin laivaan seuraaviksi 5 tunniksi ja sitten vielä vuokrattiin auto kuljettajineen seuraaviksi 11 tunniksi. Tuon 11 tunnin aikana taitettiin noin 350 km matka. Maisemat oli siis melko kauniit ja teiden kunto hyvin haastava. Enpä olisi kotona uskonut, että täällä ei tosiaan ole edes kunnollista tietä kahden kaupungin välillä. Ajettiin pitkin ihan uskomattomia kinttupolkuja ja sillantekeleitä. Pojat sai olla vapaana takapenkillä ja niiden aika kului yllättävän hyvin. Arska oli taas vähän kuumeessa, joten uni tuli hänellä hyvin. Henkkakin nukkui ison osan matkasta, mutta oltiin kyllä kaikki melko väsyneitä, kun yöllä 03.00 kaaduttiin hotellimme sänkyyn.
Täällä kaupungissa olemmekin sitten todellinen nähtävyys. Hotellille olemme varmasti ainoat länsimaiset vieraat ikinä. Meitä kohdellaan kuin kuninkaallisia. Juuri rannalta tullessamme oli hotellinjohtaja odottamassa ovella ja varmistamassa, että meillä varmasti on kaikki hyvin. Vieraanvaraisuus menee jo niin yli, että emme edes itse saa hakea banaaniterttua vastapäisestä kaupasta. Alkaa olla melko ahdistavaa, vaikka pelkkää hyvää tarkoittavatkin. Eilen lähdettiin ostamaan vettä ja päädyttiin hotellin kyyditsemänä ostoskeskukseen. No, sai sitä vettä sieltäkin -KFC ruoan kera :-).
Käytiin tänään tsekkaamassa Tanjung Karangin ranta, joka on noin 30 km päässä kaupungista (meillä oli tietenkin oma auto ja kuljettaja ja opas...). Alkuperäisenä suunnitelmana meillä oli viettää viikko siellä, mutta jumituttiinkin sitten Togeanien paratiisiin. Tämän päivän perusteella ratkaisumme oli oikea. Paikka oli toki kaunis, mutta ei edes verrattavissa aiemmin koettuun. Ranta oli melko likainen ja rannan tuntumassa ei ole juuri mitään. Saattaisi olla vaikeaa kuluttaa aikaansa siellä kovin pitkään. Me siis tyydyimme päivän pikavisiittiin ja saimme taarpeeksemme. Huomenna matka jatkuu kohti Makassaria ja sieltä taas seuraavana päivänä ihanaan Kuala Lumpuriin<3.
Pojilla alkaa olemaan koti-ikävä. Aaronia lainatakseni: "mulla on ikävä suomalaista ruokaa ja kaikkia ihmisiä, jotka mä tunnen". Henkalla on "sailaan ikävä" Mummia ja Vaaria.
Ollaan useampana yönä herätty keskellä yötä, pilkkopimeässä kuuluvaan kiljuntaan. Vuorotellen jompi kumpi on kuumeessa tai näkee jotain kammottavaa unta. Nämä lienevät myös malarialääkkeen tekosia? Togeaneilla kun yöllä on tosiaan ihan pilkkopimeää ja siinä ei äkkiä löydäkään taskulamppua, saati hyttysverkon reunaa... Keskellä yötä myös vedensaanti on vaikeaa. Ollaan siis kaadettu pilkkopimeässä vessassa, taskulampun valossa, kauhalla vettä paljusta viilentääksemme kuumepotilaita. Melko ikimuistoisia öitä. Päivisin kuumeen viilentäminen onkin mukavaa hommaa, kun saa lillua meressä. Se on ainoa keino viilentyä, kun sisä- ja ulkolämpötila hipovat neljääkymppiä.
Nyt ollaankin sitten jouduttu jättämään Togeanien paratiisisaaret. Ollaan tällä hetkellä kaupungissa nimeltä Palu.Tänne pääseminen Togeaneilta olikin sitten vuorokauden mittainen projekti. Lähdettiin aamulla veneellä Togeaneilta, vaihdettiin laivaan seuraaviksi 5 tunniksi ja sitten vielä vuokrattiin auto kuljettajineen seuraaviksi 11 tunniksi. Tuon 11 tunnin aikana taitettiin noin 350 km matka. Maisemat oli siis melko kauniit ja teiden kunto hyvin haastava. Enpä olisi kotona uskonut, että täällä ei tosiaan ole edes kunnollista tietä kahden kaupungin välillä. Ajettiin pitkin ihan uskomattomia kinttupolkuja ja sillantekeleitä. Pojat sai olla vapaana takapenkillä ja niiden aika kului yllättävän hyvin. Arska oli taas vähän kuumeessa, joten uni tuli hänellä hyvin. Henkkakin nukkui ison osan matkasta, mutta oltiin kyllä kaikki melko väsyneitä, kun yöllä 03.00 kaaduttiin hotellimme sänkyyn.
Täällä kaupungissa olemmekin sitten todellinen nähtävyys. Hotellille olemme varmasti ainoat länsimaiset vieraat ikinä. Meitä kohdellaan kuin kuninkaallisia. Juuri rannalta tullessamme oli hotellinjohtaja odottamassa ovella ja varmistamassa, että meillä varmasti on kaikki hyvin. Vieraanvaraisuus menee jo niin yli, että emme edes itse saa hakea banaaniterttua vastapäisestä kaupasta. Alkaa olla melko ahdistavaa, vaikka pelkkää hyvää tarkoittavatkin. Eilen lähdettiin ostamaan vettä ja päädyttiin hotellin kyyditsemänä ostoskeskukseen. No, sai sitä vettä sieltäkin -KFC ruoan kera :-).
Käytiin tänään tsekkaamassa Tanjung Karangin ranta, joka on noin 30 km päässä kaupungista (meillä oli tietenkin oma auto ja kuljettaja ja opas...). Alkuperäisenä suunnitelmana meillä oli viettää viikko siellä, mutta jumituttiinkin sitten Togeanien paratiisiin. Tämän päivän perusteella ratkaisumme oli oikea. Paikka oli toki kaunis, mutta ei edes verrattavissa aiemmin koettuun. Ranta oli melko likainen ja rannan tuntumassa ei ole juuri mitään. Saattaisi olla vaikeaa kuluttaa aikaansa siellä kovin pitkään. Me siis tyydyimme päivän pikavisiittiin ja saimme taarpeeksemme. Huomenna matka jatkuu kohti Makassaria ja sieltä taas seuraavana päivänä ihanaan Kuala Lumpuriin<3.
Pojilla alkaa olemaan koti-ikävä. Aaronia lainatakseni: "mulla on ikävä suomalaista ruokaa ja kaikkia ihmisiä, jotka mä tunnen". Henkalla on "sailaan ikävä" Mummia ja Vaaria.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)